Jos elämä olisi valittavissa

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, aikuisen ja lapsen erottaa järkyttävä darra, jolloin saa itsensä nöyryytettyä niin pahasti, että melkein itkettää. Sattumalta olin päätynyt juhliin, joihin en edes halunnut mennä. Ehkä siitä syystä yritin kasata tunnelmani kattoon, ja sen yli pääsinkin. Seuraavana aamuna oksensin keittiön lavuaariin.

Ja sen jälkeen en ole tuntenut pienintäkään vetoa juoda. Ei tee mieli leikkiä suhteilla ja kokeilla rajoja. Tiedän mitä haluan tehdä elämälläni. Eikä mikään muu jaksa kiinnostaa. Se ikä oli kahdeksantoista vuotta, kahdeskan kuukautta ja yksitoista päivää.

Enää en jaksa olla nuori. Haluan olla aikuinen ja kelata elämäni pikakelauksella loppuun.

Pähkinänsärkijä

Sinä iltana satoi lunta. Jos sitä lumeksi saattoi kutsua, sillä se oli pikemminkin sumua, joka oli jäätynyt hileiksi. Ensilumi oli jo satanut: tämä tulisi olemaan ensimmäinen ilta kun lumi pysyisi maassa.

Keskittymiseni harhaili ajaessani katuvaloilla valaistuja teitä, kun tuuli pyöritteli käsillään puuterilumesta spiraaleja sekä pieniä tornadoja. Se puhalsi lumen tyrskyävinä aaltoina tietä eteenpäin, minä tulin jäljessä. Oli niin kaunista.

Ajoin varovasti liukkaita teitä isovanhempieni pihaan. Kataja ja tunturimänty oli koristeltu jouluvaloin. Kävelin sisään taloon hakemaan isoäitiä. Muistelimme yhdessä edellistä kertaamme baletissa; olin ollut pieni. Mummu oli halunnut minusta ballerinan.

Ajoimme kaupunkiin. Talot olivat pysäyttäneet lumen kinoksiksi jalkakäytävien reunaan. Katsoin kellertävässä valossa kylpeviä katuja. Tuntui taianomaiselta. En voinut tietää, mutta olin aivan varma, että edellinen kerta valetissa oli ollut täysin samanlainen.

All that jazz

Hän oli tyttö, joka unelmoi olevansa tumma mies 20-luvun San Franciscossa. Hän vihasi new orleansia ja swingiä. Hän ei ymmärtänyt jazz -soittajien maailmankatsomusta sekavina melodioina. Ja sitä, miksi soolot kuulostivat aina siltä, kuin lapsi saa ensimmäisen kerran soittimen käteensä.

Se olisi silti ollut tumma ja savuinen kapakka, johon hän astelisi soitinkotelo kourassa alkuillasta. Hän olisi lämmitellyt takahuoneessa ja kironnut tekniikkaansa. Ja mikä siinä on, että kaikki parhaat ovat huonoja asiaankuuluvassa tekniikassa? Ehkä minäkään en opettele hengittämään oikein.

[over night

Kävelin huurteisia katuja kotiin. Syksy oli saavuttamaisillaan puutarhat ja ilman. Yöt olivat muuttuneet pimeiksi, niin rauhallisiksi, mutta painostaviksi ei, ei lainkaan. Toisin kuin tunnelma sinä iltana.

Kengät olivat hiertäneet jalkani verille, onneksi se ei erottunut punaisten korkokenkien pinnalta. Nousin takstista ja lähdin, annoin muiden maksaa, en edes hyvästellyt ketään. Kävelin korttelin taa ja riisuin kenkäni. Jalkani koskettivat routaista asfalttia, kylmä kalvoi ruumistani. Kuinka rauhoittavalta tuntuikaan ruumiillinen kylmyys.

Jokakolmannessa katulyhdyssä oli valo, ne heittivät heijatuksensa rikkoinaisesti asfaltille. Koko maailma oli pysähtynyt antaakseen nuoren tytön mielen olla tyhjä tämän kävellessä paljain jaloin kohti kotia.

Huomaako kukaan?

En vieläkään tiedä mitään parempaa kuin lasillinen valkoviiniä ja suklaajäätelöä kyyneleiden valuessa poskia. Utuinen kesäilta itki kanssani ja pudotti armottomasti pionin vaaleat lehdet. Ne kauniin valkoiset ja niin suuret kukat kuolivat silmissäni pelkiksi koruttomiksi varsiksi.

Tämän kesän laulut kertoivat kylmästä, sydäntäviiltävästä sateesta. Miksei kukaan koskaan ikinä muista kuinka kesä on yksinäinen, surullinen ja pimeä? Sadevesien soljuessa puroihin kastellen kengät havahdun toisinaan laskemasta silmiä riikinkukon pyrstöstä. Yritän laskea kuinka monta suolapisaraa ne voisivat vuodattaa hiljaisena kesäiltana juhlien jälkeen yksinäisyyteen.

Viimein valutan viimeiset pisarat lasista ja muutan ne kyyneleiksi. Ja kun vain tuntuu, pakotan itseni itkemään.