Kukaan ei muistanut kertoa, ettei jumalaakaan ole olemassa.

Oliko se koskaan ollut helppoa? Tuskin, miksi olisikaan? Nostin kädet ylös niskaan, ja asetuin kauniisti kohti ikkunaa. Tiesin asetelleeni itseni kauniisti; katse hienoisesti lattiaan, kasvoilla terävän unelias ilme. Tiesin olevani silloin jonkun jumala. Harmi vain, että kukaan ei tulisi koskaan näkemään minua kauniina.

Lapsena minun kerrottiin olevan kuin keijukainen. Lauloin kuin enkeli. Olin kuin perheen pieni haltija, taioin kaiken hyväksi. Uskoin heitä, tietenkin, lapsi ei ajattele, lapsia ei uskota. Mutta paljon myöhemmin, täysin häpeilemättä, minulle kerrottiin, ettei keijuja, enkeleitä tai haltijoita ole olemassa.

Silloin lopetin uskomisen. Mikään ei ole totta. Mitään ei kannata uskoa. Keneenkään ei kannata luottaa.  Jos joskus vaivun turvallisuuden tunteeseen ja luotan johonkin, ja jälkeenpäin minut huomaan tulleeni petetyksi, lupaan ampua sen, kuka on siitä vastuussa.

Vuodet kuluivat, en luottanut kehenkään. Viilsin pahan oloni muihin. Lupasin, etteivät he tulisi koskaan parantumaan. He saivat kokea pahan oloni. Lupasin, pidin lupaukseni. Mutta kukaan ei voinut todistaa sitä. Eikä tarvinnutkaan, en ollut muiden.

Nyt seison tässä. Ikkunan edessä. Olen jonkun jumala. Ylin pyhimys. 

Kerran joku teki pahimman mahdollisen virheen. Hän kertoi minulle, että olin hänen jumalansa. Koruttomia sanoja, jotka silti helisivät korvaani niin kauniisti. Tiesin, että sanat ovat kuin lasia: ehjänä kauniita, särkyessään satuttavia. 

Sadistisen mieleni vaistot heräsivät. Jälleen. Minun oli mahdollisuus tuudittaa tämä henkilö rauhan suojaan. Ja juuri hänen ollessa nukahtamaisillaan syleilyyni hän huomaisi terävän veitsen kädessäni. Sen saman, jolla olin vuodattanut jo niin monta elämää kuiviin. Aina he pelästyivät veistäni, pyrkisivät karkuun ja sain asetettua veitsen kauniisti heidän selkäänsä.

Tämä kerta oli erilainen. Huomasin hänen luovan minuun pienen katseen ja ottavan veitsen minulta pois. Annoin hänen tehdä sen. Yhtäkkiä olimme vaihtaneet osia. Minä vaivuin uneen hänen lämpimässä sylissään. Näin unta unelmista ja taivaasta. Haistoin jälleen, niin pitkän ajan takaa, jotain muuta kuin metallin katkun ja mätänevän lihan. Olo oli kuin lapsella, joka uskoo satuihin.

Aamu alkoi sarastaa, se heitti kultaiset, onnelliset säteensä päällemme. Valo tanssi silmäluomieni takana ja sai ruumiini jälleen elämään. Herättyäni huomasin rikkoneeni lupauksen. Joten asian korjaamiseksi: ammuin hänet.

231011