Sataseitsemäntoista suudelmaa ja yksi elämäni kaunein paketti

Keskellä yötä, juuri ennen nukahtamista, minä tunnustan sinulle rakkauteni. Aamulla herättyäni yritän osoittaa hellyyttäni, turhaan. Et ole vielä hereillä. Päivällä kuljemme käsi kädessä pitkin märkiä puistokatuja. Illalla suutun sinulle.

En ole aivan vielä päättänyt, eroatko muista. Onko sinussa jotain niin täydellistä, että se kestää kaiken? Tai oikeastaan, uskonko sinua sanoessasi minun olevan ainoa. Vaikka olet maailman kolmanneksituhanneksineljänneksisadaksikuudenneksi huonoin sitä todistamaan. Joskus huomaamattani jään miettimään, mitä meillä oikeastaan on, pelkkä yhteinen menneisyys?

Syntien anteeksiantaja on lause: ihminen ei ole täydellinen. Mutta mitä annettavaa on ihmisellä, joka omien sanojensa mukaan on läpikotaisin huono? Kun voi rastittaa maailman yhdeksästäkymmenestäkahdesta virheestä seitsemänkymmentäyksi. En minä sano, että itse olisin täydellinen, pystynhän minäkin yliviivaamaan virheitä numeroon kaksikymmentäneljä asti.

Jokaisen historia on täynnä pahaa ja virheitä. Ensimmäinen kerta on erehdys, mutta toisesta saa jo suuttua. Mielikuvituksen käytöllä taas saa läimäisyn poskelle. Luulin jo, että ymmärtäisit, etten laskettavia kertoja antaisi niin helpolla anteeksi. Ensimmäisetkin niistä sattuivat, mutta en valittanut, uskoin sinua. Mutta mitä sitten, kun luottamuksenkin pettää? Kyynelten valuessa poskille, rukoilen, että pystyisin uskottelemaan itselleni sanojesi olevan totta. Kuitenkaan, en ole ikinä itkenyt niille, joita en rakasta.

Oikeestaan, useasti mietin, että mitä ihmettä teen kanssasi. Älä ota siitä itseesi, en minä ikinä kirjoita rakkauslauluja miehistä. Ja silti, halusaisin nukahtaa tämän yön syliisi.

171211

Karibian aurinkoa yhdellä sokeripalalla

Teekutsut. Puutarhakutsut. Vain puolikuppia kiitos.
Liisa voisi aivan hyvin olla joukossamme, eikä kukaan edes huomaisi jos joukkoomme eksyisi kani joka vetäisi itsensä hatusta. Eihän tässä ole mitään järkeä!

Tarjottimella on nätisti aseteltu After Eight. Olkaa hyvä, ottakaa siitä. Mutta odottakaa! Eihän kello ole vielä kahdeksan! Mutta toisaalta, iltakahdeksan oli ennen kello 03:41. Milloin näitä pitäisi maistaa? Hiirulainen jäi miettimään vastausta, käden unohtuen ylhäälle kurottamaan.

Toisessa nurkassa häilyi hymy. Terävimmät hampaat ja mairein hymy. Saisinko pitää hattunne kuolemanne jälkeen? Tietenkin, pitäisin sitä ainoastaan kaikkein hienoimmissa juhlissa. - Mutta eihän minulla ole hattua!

Pudottauduin pöydän alle pakoon. Edessäni oli kuppi karibian aurinkoa yhdellä sokeripalalla. - Eihän tätä kestä kukaan, huokaisin siemaistessani polttavaa hohdetta. Jähmetyin paikalleni, kun pöydän alle vierähti lankakerä. Pidätin kauhuissani henkeäni, kun joku nosti pöytäliinaa. - Siinähän te olette neiti! - Voi ei, mitä nyt taas?! Eikö tämä tee koskaan lopu?

041211

Kun susi tulee saat vain huutaa.

Oli hän haudannut päänsä käsiinsä. Kukaan ei voinut nähdä mitä mieltä hän oli, mutta saattoi kuulla pienen, katkeilevan hengityksen. Hetki kului ja nosti hän päänsä käsien varaan. Nuo pienet heikot kädet auttoivat pitämään tämän pienen heikon ihmisen pystyssä lasia vasten.

Hän tarkasteli ainoaa asiaa, minkä näki. Kasvot valkeat kuin lumpeen lehdet. Sameat verestävät silmät. Tumma juova valui poskelle. Kuvajainen katsoi häntä anellen, rukoillen, että kaikki kääntyisi hyväksi.

Mutta tehty, mikä tehty. Ei menneisyyteen voi palata. Ei voi päättää peruvansa kaiken.
Se on tässä, ja nyt. Kaikki mitä on jäljellä.

Eli ei mitään. Ymmärtäessään sen, heikot kädet horjahtivat ja kaikki oli taas niinkuin pitikin. Kuten sanottu, tulevaisuus tulee ja päätökset vaikuttavat siihen. Ja kun päätökset on tehty: susi on jo matkalla. Hetki on vielä aikaa valittaa kohtaloaan. Ja kun sitä viimeiin katsoo silmästä silmään, voit vain huutaa.

291111

271111

Toinen tyyny sängyssäni on käyttämätön. Miksi?

Nostin pääni ylös ja puhalsin tupakansavun tähtiin. Hiljaa!

Enkä mä edes osannut tehdä kaakaoo, siitäkin tuli liian kuumaa.
- Voi luoja sä oot tollanen xD <3

Ja vasta vuosi sitten mä makasin sängyssäni ihan yksin.

Ensilumi

Mä olinkin jo unohtanu miltä näyttää seistä pimeessä yössä katulampun valossa ja kattella taivaalle, kun lumi sataa kasvoille. Vaikka ei se ihan nii kaunista ollu nyt, kun räntä on vähä painavempaa, ku semmonen puuterilumi, mikä pöllyää ympäriinsä, kun sen päälle astuu.

Mä olin unohtanu senki, miltä lumi kuulostaa, kun sen päälle astuu. Se narsku ja ratisi, vähän jäätynyttähän se loska oli mitä sato. Koko päivän oli satanu vettä. Surkeeta, marraskuun lopulla. Mut onneks se muuttu rännäks nyt illasta.

Mä olin unohtanu myös sen, kuinka kylmää lumi oli, kun se sato suoraan niskaan. Tai suli hihoille niin että se tunkeutu iholle asti.

En mä siks kestänykää sitä kaunista hetkee kuin hetken. Ja karkasin sisään.

271111

Itsemurhalintu

Kaikki alkoi kun. Tyttö oli koulussa. Katse harhaili ajatusten perässä. Äänet kuuluivat hämärästi, kuin seinän takaa. Piti varmaan kuunnella, mutta pihalla oli jotain paljon kiinnostavampaa.

Vastakkaisen monikerroksisen talon katolla oli lintu. Se oli varis, varmasti kaunein lintu maailmassa. Se liisi palotikkaiden päälle, ja vilkuili siitä alas maahan. Se mitttaili matkaa, mitä tapahtuisi jos se hyppäisi. Jonkin aikaa se epäröi, mutta hetken kuluttua tyttö näki silmät suureten, kuinka lintu hyppäsi. Nyt maassa oli vain tuhkanvärinen lintu, jonka siivet olivat taittuneet omituisiin suuntiin.

Toisena päivänä tyttö käveli koulun jälkeen kotiin. Kylmä syksytuuli riisti puilta keltaiset lehdet, ja laski ne maahan. Kävellessään pilvien alta kuultavasta valosta, tyttö kuuli takaansa askelia. Hän vilkaisi taakseen, eikä nähnyt ketään. Tyttö jatkoi matkaa. Hänen alkaessa kävelemään, takaa kantautuivat jälleen kevyet askelet, jotka kahisivat lehdissä. Tyttö käännähti jälleen ympäri. Tällä kertaa katsoessaan tarkemmin, hän huomasi lehtien laskeutuvan jälleen maahan. Kuin tuuli olisi puhaltanut, ja laskenut jälleen lehdet rauhaan. Jälleen tyttö jatkoi matkaa. Askelet kantautuivat hänen korviinsa niin kauan kuin lehdet leijailivat seuraajan askelen ympärillä.

Aurinko oli kadonnut illalla. Syysillan pimeys valtasi kaupungin. Tyttö käveli pimeillä kaduilla. Sivukadulla oli kaksi pitkää hahmoa. Ne olivat pienen kapean puun kokoisia, ja mustia. Niillä oli kapeat kädet ja jalat ja päässä korkea huppu. Se lapsi käveli vanhemmansa kanssa katua eteenpäin. Paitsi etteivät ne liikkuneet. Tyttö tiesi kuitenkin niiden kulkevan iäisyyden pimeitä katuja. Niinkuin hän tiesi monia muitakin asioita.

Tyttö kulki sinä samana iltana toiseen suuntaan, toista katua. Pienemmällä sivukadulla kulki hahmo. Se ei ollut aivan yhtä lempeä, kuin aikaisemmat lapsi ja vanhempi. Tämä oli ilkeä. Ja se liikkui. Se liikkui kohti tyttöä. Tyttö ei nähnyt sen silmiä, mutta oli varma, että sen kirkkaan punaiset ilkeät silmät janosivat hänen henkeään. silti häntä ei pelottanut. Hän tiesi, että kaikki ne olivat ystävällisiä hänelle. Hän antoi mustan hahmon seurata häntä.

Muutamien päivien päästä tyttö ei enää tiennyt totuuksia. Hän ei tiennyt enää olivatko kaikki hänelle kilttejä. Hän oli käynyt tapaamassa ammattilaista. Se oli kertonut hänelle, mikä oli oikein. Se oli kertonut, mikä ei ollut totta. Vaikka tyttö olikin ollut eri mieltä. Eikö muka mustia pitkiä hahmoja ollut olemassa? Eikö takana voinut kulkea näkymättömiä aaveita, jotka suojelevat? Eikö mikään ollutkaan hyvin? Hän mietti kaunista lintua, ja toivoi olevansa samanlainen. Hetken hän epäröi. Toisin kuin linnulla, hänellä ei ollut siipiä.

231111

Kesäkissa

Ilmassa kaikui vieno kilinä. Se kuului vieressäni kävelevän kauniin tytön käsikorusta. Vilkaisin tytön rannetta. Koru koostui kolmesta hopeasta ketjusta, joista roikkui pieniä metallisia höyheniä.  Nostin katseeni tytön kasvoihin. Hän piti katseensa tiukasti suunnattuna eteenpäin tietä jota kävelimme. 

- Mmm... Miten sun kirjotuksiin lukemiset? kysyin. Hän ei vieläkään suostunut kohtaamaan katsettani.
- Mitä niistä, ihan hyvin kai. Enköhän mä läpi pääse, ja jos menee hirveen huonosti voin aina korottaa keväällä. Tuijotin tytön huulia kuin lumoutuneena. Ah.. miten rakastinkaan niitä.. Ne olivat täydellisen punaiset ja pehmeät.

Näytin varmaan idiootilta tuijottaessani häntä, kävelisin varmaan suoraan puuta päin, jos sellainen sattuisi kasvamaan tien tällä puolella. Hänen sipaistessa tumanruskeat kiharansa pois kasvoilta koru kilahti jälleen. En voinut estää mieleeni nousemasta muistikuvia viime keväältä. Mietin yhdistäisikö hän kilinän samaan asiaan?

Olimme olleet kotonani istumassa puutarhassamme. Kaikki muut olivat lähteneet johonkin, en edes välittänyt tietää minne. Minulle merkitsi vain se, että istuin jumalaisen naisen sylissä. Muistan kuulleeni tuulikellon kilinää yläpuolellamme, ennen kuin ne pehmeät huulet tavoittivat omani. Ja jonkin ajan kuluttua siirryimme sisälle.

Siitä oli jo kauan, kuin viimeksi olin saanut maistaa tuon naisen tuoksua, ajattelin katkerana.

- No tota... Onko sulla jotain muuta kerrottavaa? kysyin.
- Niinku mitä muka? hän penäsi tiukasti.
- Siis... Ihan jotain vaan... Ettei tarvis kävellä tämmöses vaivaantunees hiljaisuudes... Vois jutella vaan jostain... Siit on nii pitkä aika, ku viimeks on juteltu kunnolla.. Kuinka kauan siitä onkaan? sopertelin jotain.
- Joo, onhan siitä hetki. Ei varmaa sen jälkee olla nähty, ku heitit mut sillon pihalle teiltä, muistaks?

Tietenkin minä muistin. Miten hän pystyi kuvittelemaankaan muuta. Minä olin soittanut, ja olimme sopineet, että tapaisimme. Olin suunnitellut kaikkea kivaa valmiiksi. Olin varta vasten ostanut uuden leffan ja irtokarkkeja. Sitä yhtä ihmistä varten. Ja sitten se tuli meille ja ilmoitti, että eiköhän meidän juttu ollut tässä. Ettei se ollut ikinä toiminut, ja että olimme olleet toisillemme vaan viihdykettä, jotain tekemistä yksinäisiin kesäpäiviin. Tietenkin suutuin toi pahasti. En ollut ikinä ollut rauhallinen ihminen. Huusin sille, haukuin sitä ja käskin sen lähtee, eikä tulla koskaan enää takaisin. Helvetin huora. Ja minä olin valmis maksaan vaikka mitä siitä huorasta.

- No, niin... Mut sä ansaitsit sen. En suostunut myöntämään, että olin halunnut hänet takaisin samalla sekunnilla, kun paiskasin oven kiinni hänen naamansa edestä.
- No en menis sanoon.. Aika lapsellista se oli mun mielestä. Mikä hän nyt oli minulle valittamaan, itsehän hän halusi erota. Jättää minut. Lopettaa kaikki, kun itse jo suunnittelin tulevaisuutta uudessa asunnossa. Sitä paitsi, vihasin lapsellisia ihmisiä.

- En mä ole lapsellinen.
- Joo et niin. Mutta aika ajattelematon silti.
- Ite oot ajattelematon! Sä olit se joka jätti mut, ilman mitään syytä. Me rakastettii toisiamme, meillä meni hyvin. Ja sit sä vaan päätit, et joo nyt tää vois loppua. Sä käytit mua, leikit mun tunteilla!
- Sä tiedät ihan yhtä hyvin kuin mä, että mikä meni vikaan. Sä et osannu olla aikuinen, riitelit koko ajan porukoittes kans ihan lapsellisista syistä. Sit sä kiukuttelit mulle siitä vaikka kuinka kauan, vaikka mä en ollu tehny mitään. Se olit sinä, joka alotti kaikki riidat, muistatko? Sä raivostuit siitä, että mä en soittanu sulle tarpeeks usein, et itekää ihan hirveesti osottanu halua soittaa mulle. Sä oot yks ongelma, en usko et kukaan jaksaa sua ikinä.
- OO HILJAA!! SÄ ET TIEDÄ MISTÄÄN MITÄÄN! MINKÄ TAKIA ME EES PÄÄTETTIIN NÄHDÄ NYT??
- Seki oli sun ideas! Sulla oli kuulemma niin ikävä mua, muistatko kun soitit? Halusit nähdä ja ehkä toivoit, että kaikki menis hyvin ja palattais yhteen, mut ei. Taas me päädyttii vaan riiteleen.
- Oo nyt vittu jo hiljaa, saatanan kusipää! Mä vihaan sua.
- Okei. Miten vaan. Ei mua häiri se ettei me olla väleissä.
- EI MUAKAAN!!
- Hyvä sit! Mä lähden. Sen sanottuaan, mun unelmien nainen kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään nopeasti takaisin päin.

Mä jäin seisomaan siihen. Kirosin tyhjyyteen, ehkä joku koiraansa lenkittävä mummo kuuli jossain, ja jupisi itsekseen huonosti käyttäytyvistä nuorista. Lähdin kävelemään samaan suuntaan kuin hän oli lähtenyt. En seurannut häntä, en. Silti lähdin kävelemään poispäin kotoa.
 

- Tuu takas, mä rakastan sua... Valitin hiljaa. Painoin katseen maahan kävellessäni, ja huomasin maassa korun. Saman korun, jonka ääni muistutti minua tuulikellosta. Poimin sen maasta ja huomasin, että yksi höyhen oli irronnut. Katsoin ympärilleni, sitä ei näkynyt missään. Laitoin korun käteeni, enkä voinut estää pientä surullisen haikeaa hymyä nousemasta kasvoilleni.

231011

Teetä ja tupakkaa

Kun pääsin kotiin, päässäni pyöri vain yksi asia. Teetä ja tupakkaa.

Tee keittyi samalla kun järjestelin kenkäni sekaisin kuistille ja laukkuni keskelle huoneen lattiaa. Tupakka askista ja sitten vaikein kysymys: keltainen vai vihreä sytkä?

Tee oli kuumaa ja terassille paistoi aurinko. Olin vaihtanut juuri lämpimämpään takkiin, vilkaisin peiliin ja tiesin olevani onnellinen hetken. Aivan pian.

Aurinko oli yllättävän lämmin vaikka syksy olikin jo riisunut puut. Mutta ehkä se olikin vain lämmin minulle. Kukkapenkin kukat olivat muuttuneet ruskeiksi ja limaisiksi. Vain pieni ruusupensas kukki edelleen vaaleenpunaisia kukkiaan. Ehkä aurinko oli lämmin myös sille. Hetken ajattelin meneväni ottamaan siitä kuvan. Jos minulla vain olisi ollut kengät jalassa.

Sytyttäisikö kultainen ilta-aurinko tupakkani? Ehkä se ei jaksanut enää, kesä oli vienyt siltä voimat; eihän se enää edes jaksanut nousta korkealle, vaikka oliv asta päivä.

Kaivoin keltaisen tupakansytyttimen taskustani. Sininen savu pyörteilee ympärilläni, kun puhdistan savun suustani teen aromilla.

Tupakka muistuttaa minua jostain. Kuin unesta, jonka olin unohtanut heti herättyäni. Eikä minulla ollut edes tuhkakuppia.

Huomasin, että joku oli värittänyt tavallisesti niin harmaan maailman väreillä. Ruoho oli vihreää, ei harmaata. Taivas oli sininen, ei harmaa. Aurinko oli tulessa, ei harmaa. Tunsin, en ole harmaa. Kuulin musiikkia, eikä sekään ollut harmaata.

Kuka tämän teki?? Tee? Tupakka? Ulkoilma? Aurinko, sinäkö? Katsoin kysyvästi kohti valoa siristäen silmiäni. - Ei, ei sittenkään...

Teen pohja oli makeaa, sokeri ei ollut sulanut sinne. Tupakan loppu oli kitkerää. Vedän keuhkot täyteen.
- Aurinko pysythän tuollaisena?
Vieläkään se ei vastannut. Hiljaisuus on myöntymisen merkki.

Otan varovasien askeleen märälle, kylmälle nurmikolle. Rohkenen kävellä kukkapenkin luo, ja ottaa kuvan. Mikä muutti kaiken kauniiksi?

Nyt kun kaikki loppui, eikä aurinkokaan muuttunut, päätin lähteä sisälle. Astuin ovesta sisään ja katseeni hämärtyi. Minulla oli jäljellä vain tyhjä mieli, tupakantumppi, märät sukat ja kuva ruskeista lehdistä.

251011

Tä on kyllä ihan vammanen, eikä tässä ole edes päiväystä.

Heräsin aamulla päänsärkyyn. Aivan kuin oisin ollut juomassa eilen illalla pitkäälle aamuun asti. En ollut, oikeesti. Vaikka se olisi ollut joskus aivan tapaistani. Eivät vanhat tavat minua vielä kiinni saaneet. Onneksi, en halua takaisin siihen helvettiin.

Nyt oli jotain muuta. En varsinaisesti ollut kipeäkään. Hetken piti palautella eilis-illan muistikuvia kivun alta mieleen. AAAAAAAAAAAH! Nousin istumaan vieraassa sängyssä. Pelokkaasti hain katseella tavaroitani, jotain tuttua johon tarttua. Löysin laukun sängyn vierestä, ja kaivoin tupakat esiin. Ihan sama, ei sisällä saanut polttaa, nyt piti vaan. 

Nikotiinin täyttämät suoneni, saivat oloni hieman rauhoittumaan. Katselin huoneessa ympärilleni. Huone oli siisti, jos ei katsonut tyynyä; huonekaluja oli vain vähän, kaikki oli minimalista, ihan siisti ja kaunis yleisilme. Seinällä roikku peili, ainoa asia mikä sai huoneen näyttämään epäsiistiltä. Ei muuten mitään, mutta katsoessani itseäni peilistä, totesin ettei tämä huone millään voinut kuulua veren peittämille kasviolleni. Ei se kuulunutkaan. 

Kosketin varoen nenääni ja silmäkulmaani. Molemmat olivat tumman veren peitossa. Samaa väriä löytyi tyynystä. Etsin käsiini siististi viikatun pyyhkeen kaapista, ja pyyhin sillä varoen kasvojani. Tällä naamalla vastustajani saisi nyrkkeilystä kultamitalin. Olin yrittänyt laittaa vastaan, mutta heti aluksi oli käynyt selväksi, ettei korkokengillä 166cm pituisen tytön ollut mahdollista voittaa samanverran leveyttä omaavaa miestä. 

Siitäkin miehestä oli kauan. Itse asiassa, sitä miestä ei ollut ikinä ollut. Oli ollut toinen, aikaisempi jätkä, joka oli kuulunut helvetilliseen elämääni. Siihen menneisyyteen, kun en ollut vielä löytänyt itseäni. Olin päätynyt miehen luo paetessani. Mies oli vastenmielinen alusta asti, mutta jatkoin vain silti. Yritin pakottaa itseni olevan jotain muuta kuin mitä tunsin. En uskaltanut kohdata itseäni. 

Lopulta olin kohdannut itseni rehellisesti, ja jättänyt miehen. Ei se niin vai ollut onnistunut. Lopulta päästäkseni eroon hänestä lopullisesti, lähdin kaupungista. Muualla aloitin rehellisen elämän. Tai uuden, ei se rehelliseksi heti muuttunut. Tietenkin uusi kaupunki ja elämä saivat minut lukkiutumaan päiviksi asuntooni, mutta lopulta ulkona kaikki oli muuttunut paremmaksi. 

Eilis-ilta ei ollut kuulunut suunnitelmiin. Meidän ei pitänyt enää ikinä tavata. Meidän ei pitänyt tavata niin että hän näkisi uuden rinnallani. Ei ikinä. Näin kävi. Kieltävää vastausta ei hyväksytty. Muutostani ei hyväksytty, minkä takia nyt pyyhin tässä kasvoiltani verta. 

Siinä tutkiessani uutta ulkonäköäni kuulin kuinka asunnon ulko-ovi aukesi. En tehnyt elettäkään liikkuakseni äänen suuntaan tai paetakseni. Keittiöstä kuului kolinaa, joku nosteli tavaroita hyllyille. Askeleet kulkivat ympäri asuntoa. Pitikö minun olla täällä? Olinko väärässä paikassa? Tiesikö hän, että hänen asunnossaan oli jotain joka ei kuulunut sinne?

Askeleet lähestyivät suljettua ovea. Oven kahva laski, ja tummaan ja tunkkaiseen huoneeseen pääsi livahtamaan hiukan valoa ja ilmaa. ”Olet hereillä” sanoi soinnukas ääni. Nainen istui viereeni ja halasi minua tiukasti. ”Maistut taas tupakalle” hän sanoi nyt silittäen hiuksiani.

Kukaan ei muistanut kertoa, ettei jumalaakaan ole olemassa.

Oliko se koskaan ollut helppoa? Tuskin, miksi olisikaan? Nostin kädet ylös niskaan, ja asetuin kauniisti kohti ikkunaa. Tiesin asetelleeni itseni kauniisti; katse hienoisesti lattiaan, kasvoilla terävän unelias ilme. Tiesin olevani silloin jonkun jumala. Harmi vain, että kukaan ei tulisi koskaan näkemään minua kauniina.

Lapsena minun kerrottiin olevan kuin keijukainen. Lauloin kuin enkeli. Olin kuin perheen pieni haltija, taioin kaiken hyväksi. Uskoin heitä, tietenkin, lapsi ei ajattele, lapsia ei uskota. Mutta paljon myöhemmin, täysin häpeilemättä, minulle kerrottiin, ettei keijuja, enkeleitä tai haltijoita ole olemassa.

Silloin lopetin uskomisen. Mikään ei ole totta. Mitään ei kannata uskoa. Keneenkään ei kannata luottaa.  Jos joskus vaivun turvallisuuden tunteeseen ja luotan johonkin, ja jälkeenpäin minut huomaan tulleeni petetyksi, lupaan ampua sen, kuka on siitä vastuussa.

Vuodet kuluivat, en luottanut kehenkään. Viilsin pahan oloni muihin. Lupasin, etteivät he tulisi koskaan parantumaan. He saivat kokea pahan oloni. Lupasin, pidin lupaukseni. Mutta kukaan ei voinut todistaa sitä. Eikä tarvinnutkaan, en ollut muiden.

Nyt seison tässä. Ikkunan edessä. Olen jonkun jumala. Ylin pyhimys. 

Kerran joku teki pahimman mahdollisen virheen. Hän kertoi minulle, että olin hänen jumalansa. Koruttomia sanoja, jotka silti helisivät korvaani niin kauniisti. Tiesin, että sanat ovat kuin lasia: ehjänä kauniita, särkyessään satuttavia. 

Sadistisen mieleni vaistot heräsivät. Jälleen. Minun oli mahdollisuus tuudittaa tämä henkilö rauhan suojaan. Ja juuri hänen ollessa nukahtamaisillaan syleilyyni hän huomaisi terävän veitsen kädessäni. Sen saman, jolla olin vuodattanut jo niin monta elämää kuiviin. Aina he pelästyivät veistäni, pyrkisivät karkuun ja sain asetettua veitsen kauniisti heidän selkäänsä.

Tämä kerta oli erilainen. Huomasin hänen luovan minuun pienen katseen ja ottavan veitsen minulta pois. Annoin hänen tehdä sen. Yhtäkkiä olimme vaihtaneet osia. Minä vaivuin uneen hänen lämpimässä sylissään. Näin unta unelmista ja taivaasta. Haistoin jälleen, niin pitkän ajan takaa, jotain muuta kuin metallin katkun ja mätänevän lihan. Olo oli kuin lapsella, joka uskoo satuihin.

Aamu alkoi sarastaa, se heitti kultaiset, onnelliset säteensä päällemme. Valo tanssi silmäluomieni takana ja sai ruumiini jälleen elämään. Herättyäni huomasin rikkoneeni lupauksen. Joten asian korjaamiseksi: ammuin hänet.

231011

Tähtisade

Päivä oli tavallistakin tavallisempi. En tehnyt mitään erikoista, tylsistyin. Illaksi oli kuitenkin luvattu sadetta. Tähtisadetta.

Pihalla sataa tähtiä! Ajattelin ehtiväni myöhemminkin, mutta seura oli erimieltä. Hän repi minut ylös, ja juoksimme ulos.

Tuijotimme pimeässä syysyössä taivaalle. Märkä ruoho kasteli kenkämme nopeasti. Ulkona oli koleaa ja hengitys huurusi, kun näin ensimmäisen putoavan. Oli jo aikakin, en ollut kovin kärsivällinen, mutten silti voinut olla odottamatta seuraavaa ja seuraavaa.

Tähtiä putosi, rakastin niitä. Lyhyt hetki, jolloin tähti kiitää taivaan halki ja kuolee. On opetettu nauttimaan hetkestä. Nautin.

Laskin jokaisen nautinnon hetkeni: yksi, kaksi, kolme... Tiesin että sinä iltana olisi kunnon rankkasade, joten en välittänyt pyytää tähdiltä toiveita. Keskityin vain pyydystämään uuden ja uuden silmilläni.

Seitsemäntoista, kahdeksantoista... Seurani kertoi toivovansa jokaiselta tähdeltä. Toiveet saattoivat olla samoja; olisi suurempi todennäköisyys sen toteutumiseen.

Kaksikymmentäkolme... Nyt toivon. Hengitin ulos ja toiveeni toteutui. Kahdeskymmenesneljäs ja kahdeskymmenesviides kiisi taivaan halki kaksi sekuntia edellisen jälkeen. Kannatti toivoa.

Sinä hetkenä päätin toivoa jokaiselta tähdeltä tulevaisuudessa. Toive olisi aina sama, mutta se toteutuisi ennen seuraavaa mahdollisuutta toivoa. Aina. vain yksi toive ei toteutuisi.

Kahdeskymmenesyhdeksäs. Kylmä puudutti jalkani. Sormeni olivat kohmeessa talven enteestä. Olin sitonut huivin kasvoilleni pyydystämään uloshengityksen höyryn. Kosteus alkoi jähmettyä kasvojeni eteen. Minua paleli, mutta laskeminen oli kesken.

Kolmekymmentäviisi. Ajattelin, että näkisin vielä viisi kuolevaa tähteä. Sitten voisin paeta hallaa peiton alle. Mutta neljäkymmentä ei ollut runollinen luku.

Kolmekymmentäkahdeksan. Vielä yksi, vielä yksi... Kylmä ravisteli minua, sade oli loppumassa. Odotin hartaasti viimeisiä yksittäisiä pisaroita. Saisinko laskettua ne?

Kolmekymmentäyhdeksän. Se kuulostaisi kauniilta runossa. Neljäkymmentä. Kuiskasin viimeisen toiveeni hiljaiselle taivaalle: "Toivon näkeväni vielä joskus uuden tähdenlennon". 

091011

Olen keskeneräinen

Mä haluaisin kertoa teille kaikki maailman tarinat. Mä haluaisin näyttää teille kaikki maailman salaisuudet. Mä haluaisin koskettaa kaikkia maailman ihmisiä. Mä haluaisin saada kynän tanssimaan paperilla. Musteen piirtämään sen ainutlaatuisen koreografian. Mutta mä haluaisin olla pakottamatta.

Kaikki tämä on kesken. Valmista ei ole mikään, paitsi loppusilauksen saanut. Kynä ei tanssi musiikin tahtiin.

Miten saada eloton vetämään syvään henkeä ja luomaan? Minulla on ajatus, jos lainaisin sille sieluni. Tulisin osaksi sitä?

Ajatukset ovat nopeita välähdyksiä, katoavia hetkiä, tunteita, jotka eiväht koskaan olleet täysin valmiita. Sieluni lainaaja antaisi tunteelle hiukan enemmän aikaa, kaikki ehtisi valmiiksi. Keskeneräistä olisi vain jälki ja lopputulos.

200811

Illallinen

Saavuin kotiin nälkäisenä. Menin keittiöön tekemään ruokaa. Otin kaapista patonkia, nostelin pöydälle tomaattia, kurkkua ja salaattia. Halkaisin leivän ja tein siitä nopeasti hienon aterian. Vaikka siitä ei tullutkaan kovin kaunis, se olisi myöhemmin osa suurempaa täydellisyyttä.

Kietoutuneena rakkaalta lainattuun lämpöön kannoin ruoan ulos. Viileä ilta-aurinko tervehti minua. Etsin täydellistä paikkaa vain hetken. Seuralaiseni osoitti ainoaa paikkaa joka ei ollut varjossa. Istahdin tuolille kasvot kohti kirkasta seuralaistani. Asettelin ruoan ja kirjani pöydälle ja aloitin aterian.

Havahduin kirjastani, kun seuralaiseni puhutteli minua. Se huomautti kohteliaasti, kuinka hyvää ruoka oli. Se ihasteli kauniita kukkia ja isäni rakentamaa vesiallasta. Altaan vesi laineili hienoisessa tuulessa, ja siihen tuomani vaaleanpunaiset ruusut tanssivat aalloilla valssia.

Hän kertoi kuinka oli viettänyt koko päivän tuulen kanssa. Vieläkin hänen hienot kuiskauksensa kutittelivat korvaani ja leikittelivät hiuksillani. Kiedoin ruskeaa ruudullista takkia tiukemmin ympärilleni, vihjaten että halusin pitää seuralaisen itselläni tämän hetken. Emme tarvinneet tuulia tänään.

Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua havahduin koleaan yksinäisyyteen. Seuralaiseni oli lähtenyt. Tuuli oli jäänyt luokseni, ja oli jopa uskaltautunut hiukan lähemmäs. Hän juorusi minulle kuinka seuralaiseni oli varmaankin loukkaantunut, kun en ollut suonut hänelle edes hetkeä huomiostani. Hän valehteli.

Olin nauttinut seuralaiseni lämpimästä katseesta pöydän yli. Olin nauttinut kuinka hän huomautti, että on olemassa hetkiä, jolloin maailmaa ei pilaa mikään. Olin nauttinut siitä hetkestä, kun rakastin maailmaa.

Silti maailma ei rakasta sinua takaisin samalla lailla kuin minä teen.

Päätin lähteä ja jättää tuulen yksin. Eihän minulla ollut syytä jäädä, puu oli heittänyt varjonsa paikalleni. Kävellessäni pois huomasin seuralaiseni kurkistelevan salaa sen oksien lomasta hymyäni.

250711

Heitettiin kylää

Mä en ollut ikinä tykänny tästä kaupungista yhtä paljo. Aluks olin ollu vähä vastahakoinen lähteen, mut koska mulla piti olla asenne, lähdin ekana suuntaan pihalle. Valitsin paikkani takapenkille.

Eka asia, jota en vihannut tänä yönä oli kuu. Se loisti kirkkaana ja keltaisena taivaalla. Se ei ollu puolikuu, eikä se ollu sirppi, mutta se oli kaunis. Muut jutteli jotain, mut mulla oli tylsää, niin kattelin vaa ulos pimeeseen kesäyöhön. Mä en muistanu millon viimeks olin pimees yös. Monta kuukautta sitten. Olin unohtanu kui rakastan pimeyttä.

Me vaan ajettiin. Lopulta lähdettiin vahingon seurauksena hieman kauemmas. Tie oli pitkä, avasin ikkunan kokonaan. Tuuli sotki mun hiukset samalla kun vedin keuhkoni täyteen viileetä kesäyötä. Tehtiin u-käännös ja mentiin takas. Oltiin oltu kaukana, muttei riittävän.

Kuu osu jälleen mun silmiin. Kaiuttimet laulo, että yöllä järvellä voi kävellä kuuta pitkin. Ajettiin just sillan yli. Vauhti oli paljon yli sallitun. En kuullu mitä muut puhu, musiikki tai tuuli huusi korviini.

Vähän ajan päästä huomasin, et alettiin päätyy rannan suuntaan. Mä kysyin olinks mä oikees. Perillä mä nousin innoissani autosta ja lähdin käveleen rantaa kohti. En odottanu muita. Halusin riisua kengät, et voisin koskee veteen.

Kuulin takaa juoksuaskeleita ja me kilpailtiin. Laituri oli maali, mut mä juoksin innoissani sen loppuun. Laituri oli pitkä, se ei ehtiny sammuttaan mun iloo, kun tyyni vesi mun ympärillä vaihtu.

Oltiin kaikki siel laiturin pääs. Mä riisuin vaatteita ja pudottauduin laiturilta. Muut sano, et vesi oli kylmää, mut mä en kuunnellu. Mä uin jo kuunsiltaa kohti. Mitä lähemmäs mä sitä pääsin, sitä kauemmas se pakeni. Vesi oli yhtä tummaa ku yö. Sillon mä rakastuin hetkeen. Kuka oli osannut tuoda mut tänne sanomattoman haaveeni luo?

Mä vedin mun keuhkot täyteen pimeyttä samalla kun vesi kietoi mut lämpimään syliinsä. Olinko mä onnellinen? En. Mä elin unelmaa.

Liian lyhyen ajan kuluttua mut päätettiin jättää sinne järveen, jos en sais kuivia vaatteita päälleni ja sais itteeni autoon. Vastahakosesti mä nousin unesta ja puin loput vaatteet päälleni. Kengät kädessä mä kävelin rantaviivan syvempää puolta autolle.

Autossa yö puhalsi taas mun hiuksiin. Mä nojasin ikkunaan ja nautin. Kerran muut yritti herättää mut, mut ne oli erehtyny. Yö kuivas mun kihartuvat hiukset samalla kun mun haave alko lähestyy loppuu. Tuuli puhalsi joitaki kyyneliä mun silmistä. Painoin mun kasvot hetkeks mustaan pehmeeseen neuleeseen joka verhos mun käden.

Vielä viimenen mutka ja hidastus. Mä astuin autosta täysin erilaiseen yöhön.

240711