Kesäisin unohdan hetkeksi itseni

Keväisin säästin rahaa kauniin kesäpäivän varalle. Kun aurinko herätti kaupunkini kuumaan päivään ja lämpimään yöhön pukeuduin mustaan mekkoon ja puin farkkuliivin ylleni. Kävelin rikkinäisissä tennareissa lähimmälle bussipysäkille ja nousin ensimmäiseen bussiin. Jätin identiteettini jälkeen.

Nousin pois kyydistä, kun tuntui siltä. Kun aurinko oli kivunnut korkealle. Maalasin huuleni ennen astumista ulos kaupungin päivään. Saatoin mennä torille ostamaan mansikoita tai laskemaan kortteleita. Toisinaan ostin uudet kengät jalkaani.

Iltaa kohden olin tutustunut kaupungin katuihin. Kävin ostamassa pullollisen puolikuivaa valkoviiniä ja kävelin rannalle. Tiedäthän nuoret iltaisin, humala saa varautuneista suomalaisista sosiaalisia. Korkokengät kädessä kävelin rantanuotiolle.

Keskustelimme säästä ja yön lämmöstä. He puhuivat ja minä kysyin heidän unelmistaan ja valehtelin nimeni. Aamuauringon ensimmäisten säteiden valaistessa horisontin, nousin ensimmäiseen bussivuoroon joka veisi takaisin luokseni.

Kesänalunajatuksia

Niinä muutamina päivinä ennen koulun loppua, silloin kun kokeet on ohi ja sää on jälleen kylmän tuulinen, etsin kaikki kyseisenä vuonna koulussa tarvitut kirjat ja levitän ne keskelle huoneeni lattiaa. Kymmenen kirjaa matematiikkaa ja kuusi englantia. Ruotsia olen itse käyttänyt vain neljän kurssin verran. Asettelen kirjoja toistensa päälle ja vihkojen väliin. Turhat sivut revin pois ja laitan uuteen kasaan. Rakennan kirjoista torneja kunnes voin kävellä niiden päällä.

Tornin päällä on hyvä katsellä tuulessa tanssivia oksia, jotka ovat viimein saaneet vihreän värin. Jostain niiden seasta vanhan miehen kasvot katsovat koivusta ja muistan, että aioin kirjoittaa uniani valkoiselle ja punaisesta. Ja kaikki tämä oli mahdollista unessa, ja puutarha liittyi siihen myös.

Lukiossa kaksi vuotta ja opitut asiat voi laskea sormilla. Itse opin, että derivaatta on sekä muutos nopeus ja kulmakerroin että määritelmä on raja-arvo; ja että pitkästä matematiikasta voi vaihtaa lyhyeen jopa kolmannen vuoden alussa, eikä se oli typerää; ja että kafkamaisuus on maaimansotien vaikutuksesta kehittynyttä absurdismia.

Harjoitus tekee mestarin

Kun aurinko kultasi taivaanrannan viileän kesäsateen alle. Toiselle puolen horisonttia oli piirretty taivaan poikki kulkeva kaari. Vesi putoili koivunlehdiltä kuumalle asfaltille, jonka tuoksu katosi pian raikkauden alle, kun keltainen pöly kerääntyi lammikoihin. Viimein asetuin selkä valkeaa runkoa vasten ja annoin ruohon kasvaaa ylleni, kun hautauduin piiloon jälleen vuodeksi.

Houreiden kaltaisia unia

Kiskoin peittoa paremmin päälleni, huoneessa ei ollut erityisen kylmä, mutta pehmeässä on mukavampi nukkua. Hän oli noussut jo hetki sitten, mutta en vaivannut itseäni avaamalla silmiäni. Hän lähtisi, heräsinpä tai en.

Hetken kuluttua tunsin hänen painonsa sängyn reunalla. Hän kurottautui herättämään minua ennen lähtöä. "Jää nukkuun, mä tästä lähden. Moikka kulta." Hetken ympärilläni leijui suihkunraikas tuoksu, kun sain suudella hänen pehmeitä huuliaan.

Kuulin oven kolahtavan kiinni, mutten nukahtanut. Vaikka olin heräillyt keskellä yötä hänen vieressään olin aina saanut unen uudelleen. Nyt minut kuitenin saavutti yksinäisyys, enkä voinut tukahduttaa sitä nukahtamalla. Hetken aikaa maattuani hapuilin lattialta savukeaskia. Joskus olisin saattanut polttaa sisällä, mutta tällä kertaa otin sytyttimen käteeni ja sytytin kynttilät kaapin päältä.

Asetuin takaisin makuulle peittojen päälle ja annoin katseeni kiertää huoneessa. Huone jossa olin, ei ollut mitenkään erityisen hieno. Liikaa värejä ja sotkuisia kokonaisuuksia. Kaikessa kaameudessaan se oli sopusoinnussa itsensä kanssa. Minä vain en sopinut sinne. Mutta hyllystä, jossa kynttilät sijaitsivat, pidin.

Koristeet olivat täydelliset juuri sille hyllylle ja huoneelle. Se oli kaikkein kaunein kokonaisuus koko huoneessa. Viherkasvi purppuraisessa ruukussa, punaiset kynttilät sinisissä pulloissa, jopa siihen säilöön laitetut likööripullot sopivat sinne.

Huoneessa oli hämärää, ei siksi että ulkona olisi pimeää, verhoja ei oltu nostettu eikä laskettu kunnolla. Oli vaikea muistaa kummin päin viimeksi oli yritetty. Näin vain pienen kaistaleen lehdettömien puiden oksia, jotka heiluivat tuulessa harmaata taivasta vasten.

Huoneessa kuului kynttilän sihinä, kun se sammui omia aikojaan. Sängyssä makaava tyttö ei huomannut sitä. Hän hengitti rauhallisesti nukahdettuaan vihdoin, toivoen vain, että kun hän heräisi, hänen luonaan olisi juuri lähtenyt henkilö.

To my nameless lover

- Vitun huora! Miks sä teet tätä? Tyhjiä ja täysiä tölkkejä lojui ympäri huonetta. Huoneessa oli hämärä valaistus, ja vain hetki sitten siellä oli kuulunut iloista naurua. Nyt oli täysin hiljaista lukuunottamatta vaimeaa musiikkia taustalla, kaikki odottivat tuon tummahiuksisen tytön vastaavan.
- Paskat bileet, tapan kaikki. Äsken niin täydellinen hiljaisuus huusi nyt jokaisen korvissa.

Viidensadan metrin päässä toinen tummahiuksinen tyttö naurahti tunteellisuudelleen. Hän pyyhki kyyneliäään hihaansa toisen tytön sammuttaessa television ja laittaessaan Titanicin takaisin koteloonsa.
- Nyt mä ymmärrän minkä takia kaikki paljoo tota leffaa, mä aloin poraa melkei heti. Mut kuitenki, mun pitäs varmaa lähtee, kello on jo aika paljon.
- Joo mä saatan sut ovelle.

Kaupungin valot loistivat tummassa yössä, tähtiä ei näkynyt. Maa oli märkä ja kiilteli valoista. Satoi lunta vaikka oli jo huhtikuu. Kaisa käveli hiljaisilla kaduilla. Hän pelkäsi tapaavansa muita ihmisiä, niistä kun ei ikinä tiennyt. Öiseen aikaan ihmiset muuttuivat toisiksi, vaihtoivat persoonaa ja muuttuivat yhtä pimeiksi kuin yö, niin että niitä oli vaikea erottaa varjoista.

Kaupan pihasta kuului askelia. Sofia vilkaisi näyteikkunaa, mutta pääti jättää sen rauhaan. Hän pysähtyi hetkeksi rappusten yläpäähän nojaamaan kaiteeseen.
- Tällä hetkellä ainakin viisi mustelmaa, ja poskessa on haava. Ja jalkaan sattuu vähäsen. Se ämmä tönäs aika kovaa. Sofia nousi ylös ja lähti hoipertelemaan rappusia alas nauraen.

- HEI IHMISIÄ! Sofia huudahti huomatessaan ihmisen edessään. Kaisa oli jähmettynyt peloissaan paikalleen.
- Kerro mulle, minkä helvetin takia nyt sataa lunta. Kaisa ei vastannut.
- Jumala älä nyt helvetti tosissas oo, et huhtikuus sataa lunta! Sofia huusi taivaaseen. Kaisa otti pari askelta poispäin.
- Hei hei! Älä mee, on tylsää olla yksin, Sofia pyysi. Kaisa epäröi edelleen.
- Oikeesti älä viitti olla nössö, jää hetkeks. Sitä paitsi mä tunnen sut. Oltiin kerran jossai samoissa rippijuhlissa tai jotai. Sun nimi oli Katja tai jotain.
- Kaisa.
- Saithan sä äänes takasi, Sofia sanoi voitonriemuisena.
- Kuka sä sitten oot?
- Eerika. Ja nyt kun me virallisesti tunnetaan, eiköhän lähdetä kävelylle?

Ihmisillä on salaisia unelmia, joita he eivät myönnä edes itselleen. Toisinaan he näkevät unia niistä ja toivovat, että jostain järjettömästä syystä he vain saavat unelmansa, ilman mitään työtä. Mutta välillä niin tapahtuu. Se tapahtuu, silloin kuin sitä vähiten odottaa. Siksi haaveilla joiden olomassa oloa ei tiedosta, on suurempi todennäköisyys tapahtua. Minkä muun syyn takia Kaisa lähti tuntemattomaan seuraan?

- ...mulla oli ollut tylsää siel juhlis. Nii päätin sit pitää vähän hauskaa. Nyt ku muistelen nii oli siinä ainaki kolme jätkää ja tais olla yks tyttö joiden kans leikin. Ja sit jollain ämmällä meni hermot, ku sen ja sen kaverin jätkät petti niitä mun kans joten ne potki mut pihalle. Sofia nauroi päälle.
- Mut enhän mä oikeesti mitää väärää tehny, ku jos niiden rakkaus ois ollu aitoo, ne jätkät ei ois ees kattonu mua. Joten oma vikansa, mä vaan näytin niille todellisuuden.
- Mutta en mä kyl tollasta pystyis tekee ikinä, Kaisa sanoi hämmentyneenä.
- No et kai, ku sä oot tommonen kiltti kotityttö, joka ei uskalla edes unelmoida.
- Kylläpäs uskallan!
- Jaa, no mistä sä uskallat haaveilla?

Kaisa pysytteli hiljaa. Hiljaiset unelmat olivat juuri kiteytyneet hänen edessään seisovaan tyttöön. Paljon lyhyemmt hiukset, kuin hänellä itsellään. Kauniisti meikattu, punaista huulipunaa ja tummat silmät. Jopa koru huulessa oli osa hänen toiveitaan. Tyttö oli vahva, itsenäinen ja rohkea. Jopa hienoinen ilkeys ja itsekkyys luonteessa olivat täydelliset. Miten hän oli pystynyt uskaltaa olla yhdessä yössä monen miehen kanssa. ...ja naisen.

- Opeta mut elämään noin, Kaisa pyysi hiljaa.
- Hm?
- Olemaan rohkea. Ettei täydy välittää muista. Tekemään mitä haluaa. Opeta mitä elämä on.
- Hmm, okei... Elämään opit tänä yönä, jos... Ole rohkee, älä välitä mitä muut ajattelee, tee niinku haluat.
- Mitä?? Kaisa pelästyi.
- Just niin. Me ei tunneta, me ei välitetä toisistamme vittuakaan, me ei tulla tapaamaan enää ikinä. Tee mitä ikinä haluat, mä olen sun kans tämän yö.

Kaisa seisoi hämmentyneenä edessään nainen, jonkalaista hän oli aina kadehtinut. Hän oli halunnut olla samanlainen. Ainakin kulkea rohkean naisen vieressä, jotta häntäkin saatettaisiin luulla itsevarmaksi. Ja nyt tuo nainen antoi hänelle luvan olla mitä halusi. Miten outoa. Kaisa epäröi. Oikeastaan hän oli aina haaveillut tästä, mutta nyt hän ei voinut uskoa sitä todeksi.

- Oletko varma, että kaikki on ok, mitä tahansa tänä yönä tapahtuu? Kaisa kysyi anoen rohkeutta.
- Tietenkin. Sä oot kuitenkin sen verran nössö, ettet pystyis satuttaan mua ihan hirveen pahasti, vaikkei sillä edes ois mitään väliä. Mä pidän susta huolen tänä yönä. Mä lupaan olla sun.
Kaisa otti haparoivan askeleen eteenpäin ja suuteli varovasti unelmiensa naista lumisateessa.
- Mä en sit oo rakastunut suhun vaikka tein noin, Kaisa sanoi puolustellen tekoaan.
- Joojoo, ihan ku mä olisin ikinä rakastanut ketään, Sofia vastasi naurahtaen.
- Mutta me voidaan pitää hauskaa tänä yönä.

Sinä yönä tavanneet kaksi tyttöä kävelivät läpi kaupungin katuja yksi toisensa jälkeen. Nauru kaikui märkiä kujia pitkin. Se katkesi vain hetkiksi suudelmiin. Tytöt olivat matkalla ainoaan auki olevaan paikkaan. Sofian kaverin luo sai aina mennä. He koputtivat ovea ja vaalea mies tuli avaamaan ja tervehti Sofiaa nimellä ja kutsui heidät sisään.

- Sofia? Kaisa kysyi. - Sä valehtelit mulle.
- Oho niin taisinkin. Mutta sanoin opettavani kaiken elämästä, elämä on syvältä, ihmiset pettää toisiaan jatkuvasti. Me synnytään kuolemaan, Sofia myönsi olematta pahoillaan. Hiukan häntä harmitti, että nyt hän menettäisi seuransa tältä iltaa. Kaisa kuitenkin tarttui Sofiaa kädestä.
- Mitä sä teet? Sofia kysyi yllättyneenä.
- Life's a bitch, just like you, darling. Me ollaan toistemme tämä yö, älä unohda sitä kuitenkaan.
- Ei käynyt mielessäkään! Pitää opettaa sulle vielä vaikka mitä! Ja alkamatta tunteelliseksi, sä olet aika helvetin ihana nainen.
 - Ja nyt mä esittelen sulle toisen mun favourite tytön. Tässä on Mari-Johanna.

Sofia vei Kaisan olohuoneeseen, jossa oli muutama muu ihminen, ja näytti Kaisalle nurkassa olevaa kasvikokoelmaa. Sofia ojensi Kaisalle tupakan, ei, ei se ollutkaan tupakka. Hän otti myös itselleen, ja sytytti molemmat. Seuraavaksi hän johdatti Kaisan pois olohuoneesta, pois muiden seurasta.

- Mä tapan sut jos kuolen sun takia tähän, Kaisa uhkasi.
- Älä huoli, mä en anna noin ihanan naisen kuolla ilman mua, koska sitten me oltais kuolemankin jälkeen yhdessä.
- Mä kun kuvittelin ettet sä rakasta ketään, ja sovittiin ettei rakastuta toisiimme.
- En mä rakastakaan sua. Ei oikeesti tarvi rakastaa toisiaan ollakseen toisilleen täydelliset.
- Niin riittää, kun on hyvä sängyssä, Kaisa naurahti jännittyneesti.
- Apua Kaisa! Ootpas sä muuttunut paljon tänä yönä! Mutta sä olet ehkä ihan oikeessa.

Sofia katsoi Kaisaa syvälle huuruisiin silmiin ja veti tämän mukanaan sängylle. Kaisa seurasi jännittyneenä ja hämillään Sofiaa. Vasta intohimoinen suudelma sai Kaisan unohtamaan todellisuuden.

Kaisa havahtui hereille pitkän ajan päästä edelleen samassa savuisessa huoneessa. Sofia oli lähtenyt jo, mutta oli tuonut Kaisan viereiselle tyynylle uuden annoksen ja sytkän. Kaisa puhalsi huoneeseen hiukan lisää suloista savua pukiessaan paitaa ylleen. Hetken kuluttua hän lähti olohuoneeseen, jossa ihmiset puhuivat, ja Sofia istui sohvalla.

Kaisa kiipesi Sofian viereen ja nojasi tähän. Hän laittoi silmät kii ja nautti järjestyksettömästä elämästä. Sofia silitti Kaisan hiuksia ja suuteli tätä otsalle.
- Muistathan sä, etten mä vieläkään rakasta sua?
- Tietenkin.

Ovelta kuului koputus. Joku tuntematon mies meni ovelle.
- KYTÄT! hän huusi paetessaan huoneen perälle. Muutama miehistä löysi käteensä aseen. Kaisa avasi silmänsä, muttei liikahtanut. Sofia katseli oven suuntaan, sieltä kuului jotain samansuuntaista mitä elokuvissa sanotaan ennen, kuin ovi potkaistaan auki. Ja hetken kuluttua ovi avattiin. Kuinka tylsää olikaan käyttää vara-avainta. Poliisit astuivat sisään ja alkoivat puhua jotain. Kaisa tai Sofia ei kuunnellut mitään, ei tuntunut tärkeältä tietää muiden mielipiteitä ennen kohtalon täyttymistä.

Huoneessa ollut mies oli selvästi paniikissa ja ampui ovea kohti, ohi meni, senkin typerys. Useita muita laukauksia kuului, myös poliiseilta. Ympäri huonetta kuului tuskanhuutoja. Luodit alkoivat lähteä vääriin suuntiin, tuntemattomat miehet ampuivat mihin suuntaan sattui, ja yksi pakeni sohvan taakse piiloon. Tytöt eivät olleet varmoja mistä suunnasta ammuttiin sillä hetkellä, mutta he molemmat tunsivat lievää painetta rintakehässään. Kaisa kääntyi Sofiaan päin.
- Me synnymme kuolemaan.
- Niin.