Tralalalalalalllaa

Rosa Liksomin Yhden yön pysäkin inspiroimana

"Kiitos ja hei" olivat viimeiset sanat, jotka lausuin ennen kuin lähdin matkaan. Aurinko lämmitti viileitä käsivarsiani, kun pyöräilin viimeisen työpäivän jälkeen kotiin. Koko kesän, mä olin sitä odottanut. Tätä hetkee. Käteni tärisivät jännityksestä, kun yritin avata lukkoa, pudotin avaimen.

Ketään muita ei ollut kotona, loistavaa. Seisoin hetken tunkkaisessa eteisessä. Katsoin, kuinka pöly leijaili verhojen läpi yrittävässä auringon valossa. Kävelin huoneeseeni: olin tarkoituksella jättänyt pakkaamisen viimetinkaan, saisin ainakin fiiliksestä kii. Kaivoin repun kaapista ja heitin sinne kasan vaatteita; rahat, kamera ja passi.

Noin, kaikki valmista! Istuin bussissa kuunnellen eri vuosien kesähittejä vanhalta mp3-soittimelta. Jokaiselle päivälle yksi kappale. Tänään oli Macarenan vuoro. Täältä pienestä kylästä seuraava pysäkki oli isompi Tampere. Kävelin kaduille kuvia ja menin kahvilaan. Junaan nousin klo 17.04.

Ensimmäisenä Helsinki. Saldo: kuusi baaria, kolmet kotibileet, päivittäin puistossa, kahdeksantoista uutta tuttua, joille en ikinä soittaisi, säästetyistä rahoista puolet, kolme päivää. Taajamajunalla Lahteen pääsykokeisiin, olin unohtanut ennakkotehtävät kotiin. Samana päivänä Mikkelin kautta Jyväskylään.

Otin huoneen omenahotellista. Pidin private bileet itselleni. Makasin sängyssä koko päivän ja söin mansikoita. Seuraavan kerran, kun otin kuvia nissä näkyi Oulu Hailuodolta kuvattuna. Kiva, että joku on keksiny Suomenkin paikoille kivoja nimiä, vaikka haitahan täällä ei vissiin mun käsittääkseni juuri liiku. Seuraavaks meen kattoon haita!

Ensin Kokkolaan mummulaan. Viivyin viikon. Söin hyvää ruokaa ja kuvasin mummulan läpikotaisin.Tein vähän kotitöitä ja tienasin parikymppiä. Kerroin lähteväni Turkuun. Kauhistelivat pitkää matkaa, enhän mä nyt sinne kerralla kävelis.

Satamaan oli aika vaikee päästä, eksyin kaks kertaa. Se hitsin linna ei ollu tarpeeks iso maamerkki! Baltic Princess oli jo odottamassa mua, kun pääsin sinne. Iltaan asti olin kannella nauttimassa kesästä ja suolaisesta tuulesta. Kun kylmä hiipi selkään, etsin rinkasta lisää vaatetta; onneks olin ollu niin tyhmä et olin pakannu kaulahuivin kesäreissuun mukaan.

Hytissä rentouduin jälleen. En tiä, oliko sinne ollu tulos joitain muita matkustajia, mut ketään ei ainakaa näkynyt. Istuin suihkun lattialla ja toivoin ainaki, et käytin puolet niiden kuumavesivarastosta. Nukuin muuten hyvin, mutta hemmetin Maarianhamina!

Aamulla nousin Tukholmaan. Olin luvannut puhua kaikille pelkkää ruotsia, vaikka en puhunut sitä juuri ollenkaan enää, kirjotuksista oli aikaa. Joka tapauksessa sain ruokaa naaman eteen, vaikka yritin suomenruotsia puhuvana semlaa tilata nii sain laskiaispullan... Oli varmaan kova ettiminen tähän aikaan vuodesta, kun kuitenkin toi sen mulle.

Ja Kolmårdenissa kiersin koko paikan läpi niitä haita ettiessä, ennen kuin tajusin, että ne on erillisessä talossa siel eläintarhan ulkopuolella. No opin ainaki, että vaikka ruotsalainen sanoo sanan suomee, se ei osaa sitä. Löysin ne haitkin sitten. Ja rauskut näyttää paljo tyhmemmältä mitä luulette.

Sitten takas Tukholmaan ja laivaan, jostain syystä olin taas viimeisten joukossa. Turussa ostaisin junalipun Tampereelle ja olisin jo enne yötä kotona. Vaan enpäs ollutkaan. Eka myöhästyin Tampereen junasta. Seuraavaks menin väärään junaan. Olin jo porissa ennen, ku otin kuulokkeet korvilta ja tajusin, et missä helvetissä oon. Kuitenki joskus sit pääsin oikeesee junaan ja olin Tampereella klo 21.33.

Tampereella odotin 2 tuntia, että lähtis viimenen bussi kotiin. Loppukesän aurinko alkoi laskea, kun istuin bussissa. Päivän kappale oli niin sopiva. Pariisin kevään Kesäyö soi, kun kävelin keskellä yötä kotikylän läpi ovelle. Soitin ovikelloo, eihän mulla avaimia tietenkään ollut mukana. Pääsin sisälleja nukahdin omaan sänyyn samalla, kun mp3 soittimesta loppui patterit.

Tarina variksen synnystä

Kauan sitten saattoi nähdä öisellä taivaalla lentävän palavan linnu. eläimet näkivät niitä useammin kuin ihmiset, sillä ihmisillä on aina ollut taipumus olla välittämättä luonnosta. Jos sellaisen tahtoi nähdä, täytyi muuttaa vuoriston liepeille asumaan. Sillä feenixit, toisin kuin makeiden vesien näket ja aavikon sfinksit, elivät vuorilla.

Toisinaan matkalaiset välittivät majataloja vuoristolla ja yöpyivät mielummin ulkosalla nuotion ääressä tuoijottaen taivaalle toivoen näkevänsä roihuavan taikaolennon kiitävän taivaan halki.

Maailman kehittyessä ja ihmisten tullessa ahneemmiksi tapahtui muutoksia, jotka johtivat taian katoamiseen maailmasta. Katsokaas, joku oli ajatellut feenixien olevan kauniita, toinen kuvitteli lämmittävänsä sellaisella tupansa ja kolmas haistoi rahan. Niin suuripalkkioiset metsästäjät lähtivät vuorille jahtaamaan feenixejä.

Feenixejä ei aalun alkaenkaan koskaan ollut monia, sillä tiedättehän, ne syntyvät uudelleen tuhkasta, minkä takia niillä ei ole voimakasta pariutumisviettiä. Ehkä nekin, kuten ihmiset, haaveilevat oikeasta rakkaudesta. Niin ihmiset keräsivät taikaolentoja häkkiin ja saivat ne kuolemaan.

Pikkuhiljaa feenixejäkin oli niin vähän, että edes vuorilla niitä ei nähnyt, vaikka siellä olisi viettänyt vuosia. Muutamien viimeisten feenixien taika alkoi hiipua ajan saatossa niiden aina kuollessa ja syntyessä uudelleen. Ja ikinä ne eivät enää löytäneet rakasta kumppania.

Lopulta feenixien taika oli hiipunut, kuin nuotion viimeiset liekit, ja niistä oli tullut tuhkaa. Ne elivät edelleen, mutta eivät kirkkaina, loisteliaina lintuina, joita ne ennen olivat olleet. Niiden ruumista peitti tuhkan harmaa, pehmeä untuvapeite ja siipien päitä koristi hiilen mustat sulat. Nykyään ihmiset eivät edes huomaa niiden kauneutta, sillä ne ovat kaikkein tavallisimpia lintuja, joita voi nähdä: harmaita, tylsiä, mitään sanomattomia, turhia.

Kissa ja susi

Olipa kerran susi. Harmaa laiha jolkuttava susi, ei sellainen kuin Hollywood kuvaa sudet, sellainen johon on sekoitettu sutta ja alaskanmalamuuttia, jotta se olisi helpompi kesyttää. Ei mikään kesy, vaan aivan oikea, villi susi.

Tämä susi oli ollut kerran osa laumaa, mutta nuoret urokset ajetaan vanhetessa pois. Niiden tulisi löytää oma paikkansa maailmassa ja kerättävä oma laumansa. Se kulki pohjoista lumenpeittämää taigaa eteenpäin kuun kajastuksessa. Toisinaan se asettui makaamaan tuuhean kuusen alle ja ummisti silmänsä. Tällöin se saattoi tuntea itsensä hieman yksinäiseksi.

Susi vältteli muita eläimiä, se ei uskonut, että kukaan voisi korvata sen vanhaa laumaa. Ainoa hetki, jolloin se halusi olla kontaktissa muihin eläimiin, oli sen metsästysretkellä. Se ei välittänyt mitä söisi, kunhan jotain olisi. Se löysi lumesta tuoreet jäljet, jollaisia se ei ollut ennen nähnyt. Se lähti vaanimaan saalistaan.

Pian susi näki lumen seassa harmaan eläimen. Sillä oli pystyt korvat ja pitkä harmaa häntä. Se oli kumartunut syömään omaa saalistaan. Susi nousi hitaasti ylös pää painuksissa, se valmistui juoksemaan kissan kiinni, kun se lähtisi karkuun.

Susi syöksyi kissaa kohti, mutta yllättäen kissa ei paennutkaan. Se kääntyi suteen päin ja sähisi. Susi pysähtyi yllättyneenä jolloin kissa liikahti sitä kohden ja upotti kyntensä sen nahkaan. Susi ulvahti ja katsoi kissaa vihaisesti. Kumpikaan niistä ei liikkunut hetkeen, ne vain tuijottivat toisiaan uhoten.

Viimein kissa kääntyi saaliinsa puoleen ja jätti suden seisomaan hämmentyneenä viereensä. Susi huomasi kissan saalistaneen jäniksen, ei rusakkoa, vaan pienen pupun. Kissa nosti päänsä ja katsoi sutta, ja työnsi loput jäniksen ruumiista suden eteen ja jäi nuolemaan tassujaan. Susi söi jäniksen ja lähti jatkamaan matkaansa.

Illan tullen se etsi ainoan tunturin puun, pienen tunturikoivun, jonka taa se kaivoi pienen kuopan ja asettui nukumaan. Pian susi heräsi unestaan ja näki kissan istuvan sen edessä. Susi katsoi kissaa kunnolla: se oli tavallisimman kissan näköinen, se oli harmaaraidallinen ja sillä oli valkoinen kaula ja tassut. Sen korvat olivat kääntyneet hiukan alaspäin, aivan kuin se olisi onneton. Susi huomasi kissan katsovan sitä kysyvästi. Susi katsoi kissaa hetken takaisin ja laski päänsä takaisin etutassuilleen. Katsomattakin se huomasi, kuinka kissa otti muutaman varovaisen askeleen sutta kohti. Lopulta se tunsi kissan lämpimän kyljen painautuvan omaansa vasten. Susi ei ajanut kissaa pois, se hengitti kerran raskaasti, kuin huokaisten, ja nukahti kissa vierellään.

Jos elämä olisi valittavissa

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, aikuisen ja lapsen erottaa järkyttävä darra, jolloin saa itsensä nöyryytettyä niin pahasti, että melkein itkettää. Sattumalta olin päätynyt juhliin, joihin en edes halunnut mennä. Ehkä siitä syystä yritin kasata tunnelmani kattoon, ja sen yli pääsinkin. Seuraavana aamuna oksensin keittiön lavuaariin.

Ja sen jälkeen en ole tuntenut pienintäkään vetoa juoda. Ei tee mieli leikkiä suhteilla ja kokeilla rajoja. Tiedän mitä haluan tehdä elämälläni. Eikä mikään muu jaksa kiinnostaa. Se ikä oli kahdeksantoista vuotta, kahdeskan kuukautta ja yksitoista päivää.

Enää en jaksa olla nuori. Haluan olla aikuinen ja kelata elämäni pikakelauksella loppuun.

Pähkinänsärkijä

Sinä iltana satoi lunta. Jos sitä lumeksi saattoi kutsua, sillä se oli pikemminkin sumua, joka oli jäätynyt hileiksi. Ensilumi oli jo satanut: tämä tulisi olemaan ensimmäinen ilta kun lumi pysyisi maassa.

Keskittymiseni harhaili ajaessani katuvaloilla valaistuja teitä, kun tuuli pyöritteli käsillään puuterilumesta spiraaleja sekä pieniä tornadoja. Se puhalsi lumen tyrskyävinä aaltoina tietä eteenpäin, minä tulin jäljessä. Oli niin kaunista.

Ajoin varovasti liukkaita teitä isovanhempieni pihaan. Kataja ja tunturimänty oli koristeltu jouluvaloin. Kävelin sisään taloon hakemaan isoäitiä. Muistelimme yhdessä edellistä kertaamme baletissa; olin ollut pieni. Mummu oli halunnut minusta ballerinan.

Ajoimme kaupunkiin. Talot olivat pysäyttäneet lumen kinoksiksi jalkakäytävien reunaan. Katsoin kellertävässä valossa kylpeviä katuja. Tuntui taianomaiselta. En voinut tietää, mutta olin aivan varma, että edellinen kerta valetissa oli ollut täysin samanlainen.