Kusipää +tyhmä +rakas

Illalla kun heittäydyin väsyneenä sängylleni, jähmetyin yhtäkkiä. Minua ympäröi hänen tuoksunsa, jota on lähes mahdotonta huomata. Se on enemmänkin kuin ärsyke, joka pakottaa mieleni reagoimaan tietyllä tavalla, kuin erotettava tuoksu.

Haikeana aloin kertaamaan onnellisia muistoja, kuin ne täytyisi osata kokeessa. Kuinka joskus katson kelloa ja parahdin, etten halua lähteä kotiin, rakastan sinua! Kuinka juoksin nauraen hänen syliinsä keskellä yötä, vain koska hän ikävöi. Ja kuinka kerran teeskentelin nukkuvaa vain, jotta saisin kerrankin kokea kuinka hän silitti hiuksiani ja poskeani nukkuessani.

Ja nyt hymyilen ilkikurisesti. Ethän sinä sitä tiennyt.

Mutta ei hän suutu. Hän teitää millainen olen: tyhmä, ailahteleva, ilkikurinen, kiukutteleva, mustasukkainen ja vaikea ymmärtää. Mutta jostain käsittämättömästä syystä nuo sanat muuttuvat hänen mielessään ihanaksi, huomaavaiseksi, pöhköksi, kauniiksi ja rakastettavaksi.

Olen joskus sanonut olevani kova ja tunteeton. Enkä tulisi ikinä kirjoittamaan rakkauslauluja. Yhdentekeviä sanoja välinpitämättömille ihmisille. Mutta nyt haluan valistaa teitä niiden etiketistä: rakkauslauluissa pitää puhua totta ja ne on pakko koristella punaisella musteella.

Ja hän sanoi minun olevan se, joka piirtää kaikkein kauneimmat sydämet.

090112