Savu ei tiivisty ikkunaan.

Hän seisoi ikkunan edessä katsellen kylmää harmaata aamua. Kerrostalon toisesta kerroksesta oli yhdentekevät näkymät. Harmaita taloja, harmaita pihoja, harmaa taivas ja likainen tie. Kuka haluaisi elää täällä?

Naisen ei edes ollut kylmä, vaikka hän seisoi siinä juuri sängystä nousseena, päälleen hän oli pukenut vain muutaman vaatekappaleen, jottei paljastaisi itseään kerralla koko kaupungille. Tai mitä väliä sillä oli, vuoron perään hän kävisi heidät kaikki läpi.

Hänen vieressään lattialla oli miesten farkut, niiden taskusta pilkotti savukeaski. Nainen kaivoi askin ja nosti yhden savukkeen huulilleen. Hän sytytti tupakansytyttimen, muttei tuonut sitä kasvojensa tasalle. Pian hän antoi liekin hiipua ja laski savukkeen ikkunalaudalle. Näin harmaa maailma ei kaivannut yhtään lisää savua.

"Oletko jo hereillä?" kuului miehen ääni sängyltä.
"Mmm" Nainen ei kääntänyt kasvojaan pois ikkunasta.
"On hirveän aikaista, tule vielä sänkyyn" mies aneli toista kertaa. Nainen ei vastannut.
"Kaduttaako sua?" mies kysyi.
"Ei."
"Suuttuuko sun poikaystävä tästä?"
"Ei, se ansaitsee tämän" nainen sanoi kävellessään pois.

Ehkä kirjoitankin vain typeriä haaveita

Olipa kerran typerä pieni kylä. Täysin vahingokssa neiti nimeltä Sixx päätyi sinne. Koulun takia hän joutui jättämään kauniin kaupungin, eikä se edes haitannut häntä. Ulkopuolinen ei voi kuin ihmetellä, miten hän hymyili astuessaan bussiin punaisessa huulipunassaan ja kalliissa hameessaan. Hän oli varmasti kaunein tyttö, jonka Kohtalo oli valinnut.

Koulukin oli typerä, toisen asteen kauppaoppilaitos. Täysin aiheeton paikka taiteilijalle. Kohtalolla oli vain yksi syy tuoda tämä kaupungin lapsi kyseiseen paikkaan. Hänen piti tavata toinen neiti Cliché.Kuten neidin nimestä voi päätellä, hän oli anarkistinen, lapsellinen, typerä, pelokas, itsenäinen, äänekäs ja kaikin puolin käytetty.

Kuinka ollakaan, Kohtalo käyttää vain vanhoja satuja uusilla hahmoilla. Cliché yritti pitää kasvonsa häpeällisessä tilanteessa ja sattui sattumalta lupaamaan Sixxin seurakseen juhliin. Juhliin, joihin käveltäisi Kohtalon mukaan ruusuportista ja kerubit hymyilivät äitelää hymyään katonrajassa.

Sixx laittautui perjantai-iltana samaan hameeseen, jossa hän näytti niin kauniilta ja maalasi huulensa ollakseen täydellinen olematta perfektionisti. Cliché astui varovasti portaat ylös; hiljaa ettei kukaan huomaa. Vastakohtien täydentäen toisiaan kahden tytön sattumanvarainen tutustuminen johti täydellisyyteen, koska kukaan ei pysty kieltämään Kohtaloa.

Sixx poimi edellisestä runosta riikinkukon sulan ja ojensi sen Clichélle. Ja näin he elivät sen hetken onnellisena loppuun asti sillä Kohtalo raiskaa vanhat rakkaustarinat vain lievittääkseen yksinäisyyttään.

240312

[over night

Ja mä kun kuvittelin, että pihalla oli kylmä. Aivan syystä tosin; viimesen viikon oli ollut ainakin -20 pakkasta, tänäkin aamuna. Joten olin varautunut jäätymään luita myöten käveltyäni pihakadulta tielle. Jostain syystä talvi ei puhaltanut jääkylmää huuruaan ympärilleni. Kävelin hiljaista pimeää iltaa kotia kohti.

Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kävelin samat kadut samat risteykset ja samojen talojen ohi, mutta tunnelma oli jollain lailla erilainen. Kirpputorille kääntyvässä risteyksessä oli hankeen kaatunut ostoskärry, johon oli sidottu naru. Sen hakeneille ihmisille tuntui tulleen kiire lähtiessään.

Minua ei kylmännyt yhtään, milloin yö oli viimeksi ollut minulle näin kiltti? Kun kesän viimeisenä yönä juoksin kotiin shortseissa ja talot huokailivat erilaista tunnelmaa? Siitä oli niin kauan. Sillä kerralla talot olivat kuiskailleet haikeita lauseita syksyn kohtaamiselle, mutta samalla ripotelleet yksittäisiä sanoja nauttimaan viimeisestä lämpimästä illasta pitkään aikaan.

Tänään ne latelivat laiskoja sanoja lähdöstä. Olin ymmälläni, mistä ne puhuivat. Katselin tuttuja kulmia reitilläni. Olin kävellyt tätä samaa koivujen reunustamaa katua jo melkein kahdeksantoista vuotta. Ja edelleen ne samat koivut peittivät näkyvyyden tien päähän niin, etten ikinä voinut estää mieleeni nousemasta kuvaa Polusta. Tiedättehän, Tiestä, elämästä.

Asun hiukan erikoisessa kaupungissa, sillä tietystä suunnasta kaupunkia taivaalle kohoaa oranssi hehku. Kesällä se ei näy, eikä sitä edes tarvita. Talvi on sen esityksen ajankohta. Silmillä pystyy erottamaan horisontista tummat puut jotka piirtyvät sitä vasten. Jos olisin tarpeeksi kärsivällinen, pystyisin laskemaan joka ikisen neulasen puiden oksilta.

Yllättäen pysähdyin kotitaloni eteen. Katsoin rauhassa sen julkisivua, kauniita jouluvaloja jotka valaisivat pihaa pimeyden ympäröidessä taivaalta. Silloin yhdyin tunnelmaan. Jonain päivänä, kun tuo suuri valkoinen talo ei enää olisi kotini, minun täytyisi ottaa kuvia tästä reitistä.

Viiru

Masentavaa, kun sanatkaan ei tahdo ilmestyä paperille, vaikka insipraatiota löytyy ja idea on mitä koskettavin. Jos aloittaa valmiista lauseista, ja latelee ne kynälle ilman järjestystä, riveihin saa täyttöä.

Valheet puetaan silkkiin ja satiiniin, jottei huomaisi kuinka kovia ja teräviä ne todellisuudessa, satuttavat. Satiiri on ihmisten heikkouksien pilkkaamista; naurunalaiseksi asetetaan yleisessä mielessä itsestäänselviä asioita.

Voisin istua huoneeni lattialla samassa asennossa kuukauden tylsistymättä. Haluaisin nukahtaa ja herätä viikon päästä, jos heräisin levänneenä.

Mikä saa olon niin tyhjäksi, käytetyksi, huijatuksi ja kahlituksi, että ei löydy tahtoa nousta vastaan? Se kun huomaa, että on tullut vaihdetuksi toiseen. Sen tunteen takia kasvojani peittävät juovat. Ja juovikasta kissaa kutsutaan Viiruksi.

240112

Se on tumma ja vahva väri.

Mun päässä pyörii miljoona ajatusta, eikä yhdelläkään niistä oo mitään väliä. Mä koen miljoonan eri tunteen pyörivän sisässäni, eikä yksikään niistä ole onnellinen. Mä olen katkera, kateellinen, vihaien, masentunut, apea, aneeminen ja kaikin puolin täysin turha.

Yön tummina tunteinta katson ajan liikkuvan valaistuista viisareistat ja toivon nukahtavani. Ettei minun tarvitsisi kuvitella, ajatella, miettiä ja arvailla niitä kaikkia syitä, miksei seuranani ole kuin tyhjä paperi. Mä en enää edes haluaisi jaksaa. Matkallani ei ole merkitystä, kun en halua saavuttaa määränpäätä.

Kun viimein kyynel, joka oli yksinäisempi, kuin itse olin koskaan ollut, vierähti poskelleni ja putosi tyynylle, kuiskasin hiljaa yksinäisyyteen: minun sieluni kukkii purppuraa.

 200112