Talveton tammikuu

Tyttö katsoi kerrostalon ikkunasta ulos. Taivaan peitti jo varmasti kolmatta viikkoa peräkkäin paksu pilvikerros. Aurinko oli näyttäytynyt sinä talvena vain muutaman kerran ohimennen aamupäivällä. Luntakaan ei ollut satanut. Koko joulukuu oli ollut lumeton, samoin tammikuun alku, jota nyt elettiin. Mutta olihan lunta satanut, tyttö muisti. Seitsemästoista lokakuuta oli satanut ensilumi - ja tähän mennessä se oli jäänyt ainoaksi, jollei lasketa sitä, kuinka kuura oli muutamaan kertaan peittänyt autojen katot.

Olisiko koko talvi tällainen? Lumeton ja pilvinen. Lämpötilakin oli pysynyt nollan kohdilla. Joka talvi, kun viimein pakkaset tulivat, ihmiset päivittelivät kylmää ilmaa ja paksua lumikerrosta, joka kulkeutui sisälle taloihin. Mutta nyt, kun lunta ei satanut eikä pakkasta ollut, monet kaipasivat sitä. Tyttö huokaisi ja katsahti mekkoaan, jonka oli pukenut sinä aamuna. Oli leudossa talvessa puolensakin: saattoi pitää kesämekkoja tammikuussa, ja talvitakkikaan ei ollut päässyt varastosta käyttöön.

Tulisikohan talvena vielä lunta ja näyttäytyisiköhän aurinko? Aivan varmasti, helmikuu on kaunein, kylmin, lumisin ja aurinkoisin kuukausi. Onkohan ulkomailla, eteläisemmässä Euroopassa, tällainen talvi? Mutta minä haluaisin muuttaa joskus eteläisempään Eurooppaan, kaipaisin varmasti talvea. Ehkä kun joskus muutan Lappiin, saan talvesta kyllikseni. Tyttö istahti keittiön penkille teemuki kourassaan ja katsahti jälleen asuinalueensa sisäpihalle; oli alkanut tihuttaa vettä.

Ei ne oo mitään merkkii, ku ne on mun vaan.

Eikä! Blogin pitäminen on sittenki ihan liian hauskaa XDDDDDDDDDDDD

Ehkä mun on pakko sittenkin jatkaa tätä taas :'''''''''''D voin tulla kertoon kaikkee turhaa ja niin hitsin hauskaa XD Mun unet on varmasti ihan täydellinen aihe. Noiden runoilujen lisäks. Voi mun runoilut. Ja ettekö muka uskonu, et oisin hyvä kirjottaja!?

trololololololololo
okei oon hiljaa.

Alusta:
Ilmoitan teille, että jatkan jälleen kirjottamista. Ja vaikka olin tehnyt tästä blogista niiiiiiiin runollisen, niin isonnan vähän rajoja, alan niin sanotusti suvaitsevammaksi sisällön suhteen. Tai en tiä sittenkään. Koska mullahan on se toinen blogi jota pidin joskus. On itse asiassa kolmaskin. Joten hitsit! Tää on hankalaa!!!

Kysymys kuuluu:
Jatkaako The world omana tarina bloginaan ja Colour the sky pistetään jälleen toimintaan ja päivitellään sinne kaikenlaista turhaa? Vaiko, että kaikki tänne vaan, tarinat ja huonot vitsit?

naura kuule siinä vaiheessa ku julkasen ton tarinan feispuukkiin, sit sua ainaki nolottaa!

saana oli meillä teellä ja saana halus suklaata ja meil oli teenjuonti kesken ku saana halus lähtee kauppaan, niiiiiiiiiiiiin minä sanoin että lähdetään ja otetaan teekupit mukaan ja istten mentiin hahahahahahaha. oon ihana. Ja kun kerran menit pois, voin kertoo tästä vielä miljoona asiaa. XDDDD Noh... :::::

 

Alunperin käytii kirpparilla viemäs lisää tavaroita mun pöytään, Anna oli kans mukana, mutta Annan piti mennä Vilmaa kattoon johonkin. Saana sano et se tulee meille sit teelle.

 

Mulla on ihkua teetä. Sen nimi on IHQ ja se on vaahtokarkin makuista

eli ei mitenkään erikoista :''''''''D

 

Keitin ison kannullisen vettä, koska yleensä juorutaan Saanan kans niin kauan että tarvii kaks kupillista, mutta meillä on vaan yks teepallo ja siihen ei mahdu tarpeeks teetä. Jos keittää ison pannun, siit tulee liian laimeeta yhdellä pallolla.

Joten tein viisaasti ja kaadoin ensin puolet vedestä siihen pannuun, siitä tulee kaks kupillista. Kaadoin teetä meidän mukeihin ja unohdin ottaa Saanan kupista lusikan pois ku kaadoin teetä sinne. Siks meidän hunajassa on ehkä vähän teetä tällä hetkellä, käytin nähkääs samaa lusikkaa!

 

Saana käyttää hunajaa aina. Ja mä teen aina niinku muutki, eli tässä tapauksessa käytin myös hunajaa.

Sitten menin tyhjentään teepallon ja laitoin sinne uudet teet ja tein tokan pannullisen.

 

Jäähdyteltiin meidän teitä ja sitten saana sano et sen tekee mieli suklaata. Mä vastasin, että mee kevarillas hakeen sitte. Saana kertoi haluavansa kävellä kauppaan. Huomautin, että teen juonnissa kestää hetki.

 

Sitten spontaani luonteeni tunki taas esiin jostain piilosta. Onneks just Saana oli se, kenen seurassa tämä hurja idea tuli, koska kukaan muu ei olisi ollut valmis mistään hinnasta nolaamaan itseään julkisesti.

 

Ilmoitin siis saanalle, että NYT YLÖS! Me lähdetään kauppaan ja otetaan teet mukaan!

Tiesin, että yhdet kupilliset ei riittäisi koko matkalle, joten laitoin juomapulloon teetä. Juomapullo oli erittäin huono, se on metallinen. Arvatenkin se oli tooooooooooosi kuuma. Ja kun laitoin sen laukkuuni, se myös vuosi!

 

Sen vuoksi jätimme ylimääräisen teen pois.

 

Hain toisen laukun ja otimme teekupit mukaan ja astuimme ulko-ovesta ulos Saanan "tää on ihan hullua" sanojen saattelemana

Hetken minustakin tuntui typerältä, mutta sitten nautin uudesta kokemuksesta ja yllättävästä elämästä ja uusista seikkailuista.

 

Olimme päässeet the alamäkeen, kun tee loppui kupista. Ilmoitin Saanalle, että kaupasta ostamme trip-pillimehut, jotta voimme juoda takaisintulomatkankin jotain.

 

Kauppaan päästyämme pohdimme suklaan valintaa. Saana ehdotti pähkinää, mutta niitä oli liian montaa laatua, joten päädyimme talvalliseen fazerin siniseen.

Mehuhyllyllä saana valitsi vauhtihirmu-mehuista appelsiini-kolan makuisen. Huudahdin järkyttyneenä ja ilmoitin kyseisen mehun olevan kamalan makuista. Itse päädyin appelsiiniin.

 

Menimme kassalle. Siellä oli kaksi kassaa käytössä. Valitsimme pidemmän jonon, koska pähkinä.

 

Saana maksoi ostoksemme JA UNOHDIN MUUTEN MAKSAA SILLE TAKASIN!!!!!

 

Kun olimme tulleet kaupasta ulos, istuimme rotvallille istumaan hetkeksi ja laskimme teekuppimme siihen. Saana sivumennen sanoen käyttää meillä kulunutta sydänmukia, minä käytän valkoista, jossa on sammakko.

 

Avasimme tripit ja kaadoimme mehut mukeihin. Tiesittekö, että vauhtihirmu appelsiinimehu on keltaista eikä oranssia? Surullista, eikö?

 

Itkin sisäisen kyyneleen keltaiselle huijarimehulle, ennen kuin kävelimme kotiin.

 

Loppu

:''''''''''''''''D

 

Tralalalalalalllaa

Rosa Liksomin Yhden yön pysäkin inspiroimana

"Kiitos ja hei" olivat viimeiset sanat, jotka lausuin ennen kuin lähdin matkaan. Aurinko lämmitti viileitä käsivarsiani, kun pyöräilin viimeisen työpäivän jälkeen kotiin. Koko kesän, mä olin sitä odottanut. Tätä hetkee. Käteni tärisivät jännityksestä, kun yritin avata lukkoa, pudotin avaimen.

Ketään muita ei ollut kotona, loistavaa. Seisoin hetken tunkkaisessa eteisessä. Katsoin, kuinka pöly leijaili verhojen läpi yrittävässä auringon valossa. Kävelin huoneeseeni: olin tarkoituksella jättänyt pakkaamisen viimetinkaan, saisin ainakin fiiliksestä kii. Kaivoin repun kaapista ja heitin sinne kasan vaatteita; rahat, kamera ja passi.

Noin, kaikki valmista! Istuin bussissa kuunnellen eri vuosien kesähittejä vanhalta mp3-soittimelta. Jokaiselle päivälle yksi kappale. Tänään oli Macarenan vuoro. Täältä pienestä kylästä seuraava pysäkki oli isompi Tampere. Kävelin kaduille kuvia ja menin kahvilaan. Junaan nousin klo 17.04.

Ensimmäisenä Helsinki. Saldo: kuusi baaria, kolmet kotibileet, päivittäin puistossa, kahdeksantoista uutta tuttua, joille en ikinä soittaisi, säästetyistä rahoista puolet, kolme päivää. Taajamajunalla Lahteen pääsykokeisiin, olin unohtanut ennakkotehtävät kotiin. Samana päivänä Mikkelin kautta Jyväskylään.

Otin huoneen omenahotellista. Pidin private bileet itselleni. Makasin sängyssä koko päivän ja söin mansikoita. Seuraavan kerran, kun otin kuvia nissä näkyi Oulu Hailuodolta kuvattuna. Kiva, että joku on keksiny Suomenkin paikoille kivoja nimiä, vaikka haitahan täällä ei vissiin mun käsittääkseni juuri liiku. Seuraavaks meen kattoon haita!

Ensin Kokkolaan mummulaan. Viivyin viikon. Söin hyvää ruokaa ja kuvasin mummulan läpikotaisin.Tein vähän kotitöitä ja tienasin parikymppiä. Kerroin lähteväni Turkuun. Kauhistelivat pitkää matkaa, enhän mä nyt sinne kerralla kävelis.

Satamaan oli aika vaikee päästä, eksyin kaks kertaa. Se hitsin linna ei ollu tarpeeks iso maamerkki! Baltic Princess oli jo odottamassa mua, kun pääsin sinne. Iltaan asti olin kannella nauttimassa kesästä ja suolaisesta tuulesta. Kun kylmä hiipi selkään, etsin rinkasta lisää vaatetta; onneks olin ollu niin tyhmä et olin pakannu kaulahuivin kesäreissuun mukaan.

Hytissä rentouduin jälleen. En tiä, oliko sinne ollu tulos joitain muita matkustajia, mut ketään ei ainakaa näkynyt. Istuin suihkun lattialla ja toivoin ainaki, et käytin puolet niiden kuumavesivarastosta. Nukuin muuten hyvin, mutta hemmetin Maarianhamina!

Aamulla nousin Tukholmaan. Olin luvannut puhua kaikille pelkkää ruotsia, vaikka en puhunut sitä juuri ollenkaan enää, kirjotuksista oli aikaa. Joka tapauksessa sain ruokaa naaman eteen, vaikka yritin suomenruotsia puhuvana semlaa tilata nii sain laskiaispullan... Oli varmaan kova ettiminen tähän aikaan vuodesta, kun kuitenkin toi sen mulle.

Ja Kolmårdenissa kiersin koko paikan läpi niitä haita ettiessä, ennen kuin tajusin, että ne on erillisessä talossa siel eläintarhan ulkopuolella. No opin ainaki, että vaikka ruotsalainen sanoo sanan suomee, se ei osaa sitä. Löysin ne haitkin sitten. Ja rauskut näyttää paljo tyhmemmältä mitä luulette.

Sitten takas Tukholmaan ja laivaan, jostain syystä olin taas viimeisten joukossa. Turussa ostaisin junalipun Tampereelle ja olisin jo enne yötä kotona. Vaan enpäs ollutkaan. Eka myöhästyin Tampereen junasta. Seuraavaks menin väärään junaan. Olin jo porissa ennen, ku otin kuulokkeet korvilta ja tajusin, et missä helvetissä oon. Kuitenki joskus sit pääsin oikeesee junaan ja olin Tampereella klo 21.33.

Tampereella odotin 2 tuntia, että lähtis viimenen bussi kotiin. Loppukesän aurinko alkoi laskea, kun istuin bussissa. Päivän kappale oli niin sopiva. Pariisin kevään Kesäyö soi, kun kävelin keskellä yötä kotikylän läpi ovelle. Soitin ovikelloo, eihän mulla avaimia tietenkään ollut mukana. Pääsin sisälleja nukahdin omaan sänyyn samalla, kun mp3 soittimesta loppui patterit.

Tarina variksen synnystä

Kauan sitten saattoi nähdä öisellä taivaalla lentävän palavan linnu. eläimet näkivät niitä useammin kuin ihmiset, sillä ihmisillä on aina ollut taipumus olla välittämättä luonnosta. Jos sellaisen tahtoi nähdä, täytyi muuttaa vuoriston liepeille asumaan. Sillä feenixit, toisin kuin makeiden vesien näket ja aavikon sfinksit, elivät vuorilla.

Toisinaan matkalaiset välittivät majataloja vuoristolla ja yöpyivät mielummin ulkosalla nuotion ääressä tuoijottaen taivaalle toivoen näkevänsä roihuavan taikaolennon kiitävän taivaan halki.

Maailman kehittyessä ja ihmisten tullessa ahneemmiksi tapahtui muutoksia, jotka johtivat taian katoamiseen maailmasta. Katsokaas, joku oli ajatellut feenixien olevan kauniita, toinen kuvitteli lämmittävänsä sellaisella tupansa ja kolmas haistoi rahan. Niin suuripalkkioiset metsästäjät lähtivät vuorille jahtaamaan feenixejä.

Feenixejä ei aalun alkaenkaan koskaan ollut monia, sillä tiedättehän, ne syntyvät uudelleen tuhkasta, minkä takia niillä ei ole voimakasta pariutumisviettiä. Ehkä nekin, kuten ihmiset, haaveilevat oikeasta rakkaudesta. Niin ihmiset keräsivät taikaolentoja häkkiin ja saivat ne kuolemaan.

Pikkuhiljaa feenixejäkin oli niin vähän, että edes vuorilla niitä ei nähnyt, vaikka siellä olisi viettänyt vuosia. Muutamien viimeisten feenixien taika alkoi hiipua ajan saatossa niiden aina kuollessa ja syntyessä uudelleen. Ja ikinä ne eivät enää löytäneet rakasta kumppania.

Lopulta feenixien taika oli hiipunut, kuin nuotion viimeiset liekit, ja niistä oli tullut tuhkaa. Ne elivät edelleen, mutta eivät kirkkaina, loisteliaina lintuina, joita ne ennen olivat olleet. Niiden ruumista peitti tuhkan harmaa, pehmeä untuvapeite ja siipien päitä koristi hiilen mustat sulat. Nykyään ihmiset eivät edes huomaa niiden kauneutta, sillä ne ovat kaikkein tavallisimpia lintuja, joita voi nähdä: harmaita, tylsiä, mitään sanomattomia, turhia.

Kissa ja susi

Olipa kerran susi. Harmaa laiha jolkuttava susi, ei sellainen kuin Hollywood kuvaa sudet, sellainen johon on sekoitettu sutta ja alaskanmalamuuttia, jotta se olisi helpompi kesyttää. Ei mikään kesy, vaan aivan oikea, villi susi.

Tämä susi oli ollut kerran osa laumaa, mutta nuoret urokset ajetaan vanhetessa pois. Niiden tulisi löytää oma paikkansa maailmassa ja kerättävä oma laumansa. Se kulki pohjoista lumenpeittämää taigaa eteenpäin kuun kajastuksessa. Toisinaan se asettui makaamaan tuuhean kuusen alle ja ummisti silmänsä. Tällöin se saattoi tuntea itsensä hieman yksinäiseksi.

Susi vältteli muita eläimiä, se ei uskonut, että kukaan voisi korvata sen vanhaa laumaa. Ainoa hetki, jolloin se halusi olla kontaktissa muihin eläimiin, oli sen metsästysretkellä. Se ei välittänyt mitä söisi, kunhan jotain olisi. Se löysi lumesta tuoreet jäljet, jollaisia se ei ollut ennen nähnyt. Se lähti vaanimaan saalistaan.

Pian susi näki lumen seassa harmaan eläimen. Sillä oli pystyt korvat ja pitkä harmaa häntä. Se oli kumartunut syömään omaa saalistaan. Susi nousi hitaasti ylös pää painuksissa, se valmistui juoksemaan kissan kiinni, kun se lähtisi karkuun.

Susi syöksyi kissaa kohti, mutta yllättäen kissa ei paennutkaan. Se kääntyi suteen päin ja sähisi. Susi pysähtyi yllättyneenä jolloin kissa liikahti sitä kohden ja upotti kyntensä sen nahkaan. Susi ulvahti ja katsoi kissaa vihaisesti. Kumpikaan niistä ei liikkunut hetkeen, ne vain tuijottivat toisiaan uhoten.

Viimein kissa kääntyi saaliinsa puoleen ja jätti suden seisomaan hämmentyneenä viereensä. Susi huomasi kissan saalistaneen jäniksen, ei rusakkoa, vaan pienen pupun. Kissa nosti päänsä ja katsoi sutta, ja työnsi loput jäniksen ruumiista suden eteen ja jäi nuolemaan tassujaan. Susi söi jäniksen ja lähti jatkamaan matkaansa.

Illan tullen se etsi ainoan tunturin puun, pienen tunturikoivun, jonka taa se kaivoi pienen kuopan ja asettui nukumaan. Pian susi heräsi unestaan ja näki kissan istuvan sen edessä. Susi katsoi kissaa kunnolla: se oli tavallisimman kissan näköinen, se oli harmaaraidallinen ja sillä oli valkoinen kaula ja tassut. Sen korvat olivat kääntyneet hiukan alaspäin, aivan kuin se olisi onneton. Susi huomasi kissan katsovan sitä kysyvästi. Susi katsoi kissaa hetken takaisin ja laski päänsä takaisin etutassuilleen. Katsomattakin se huomasi, kuinka kissa otti muutaman varovaisen askeleen sutta kohti. Lopulta se tunsi kissan lämpimän kyljen painautuvan omaansa vasten. Susi ei ajanut kissaa pois, se hengitti kerran raskaasti, kuin huokaisten, ja nukahti kissa vierellään.

Jos elämä olisi valittavissa

Niin oudolta kuin se kuulostaakin, aikuisen ja lapsen erottaa järkyttävä darra, jolloin saa itsensä nöyryytettyä niin pahasti, että melkein itkettää. Sattumalta olin päätynyt juhliin, joihin en edes halunnut mennä. Ehkä siitä syystä yritin kasata tunnelmani kattoon, ja sen yli pääsinkin. Seuraavana aamuna oksensin keittiön lavuaariin.

Ja sen jälkeen en ole tuntenut pienintäkään vetoa juoda. Ei tee mieli leikkiä suhteilla ja kokeilla rajoja. Tiedän mitä haluan tehdä elämälläni. Eikä mikään muu jaksa kiinnostaa. Se ikä oli kahdeksantoista vuotta, kahdeskan kuukautta ja yksitoista päivää.

Enää en jaksa olla nuori. Haluan olla aikuinen ja kelata elämäni pikakelauksella loppuun.

Pähkinänsärkijä

Sinä iltana satoi lunta. Jos sitä lumeksi saattoi kutsua, sillä se oli pikemminkin sumua, joka oli jäätynyt hileiksi. Ensilumi oli jo satanut: tämä tulisi olemaan ensimmäinen ilta kun lumi pysyisi maassa.

Keskittymiseni harhaili ajaessani katuvaloilla valaistuja teitä, kun tuuli pyöritteli käsillään puuterilumesta spiraaleja sekä pieniä tornadoja. Se puhalsi lumen tyrskyävinä aaltoina tietä eteenpäin, minä tulin jäljessä. Oli niin kaunista.

Ajoin varovasti liukkaita teitä isovanhempieni pihaan. Kataja ja tunturimänty oli koristeltu jouluvaloin. Kävelin sisään taloon hakemaan isoäitiä. Muistelimme yhdessä edellistä kertaamme baletissa; olin ollut pieni. Mummu oli halunnut minusta ballerinan.

Ajoimme kaupunkiin. Talot olivat pysäyttäneet lumen kinoksiksi jalkakäytävien reunaan. Katsoin kellertävässä valossa kylpeviä katuja. Tuntui taianomaiselta. En voinut tietää, mutta olin aivan varma, että edellinen kerta valetissa oli ollut täysin samanlainen.

All that jazz

Hän oli tyttö, joka unelmoi olevansa tumma mies 20-luvun San Franciscossa. Hän vihasi new orleansia ja swingiä. Hän ei ymmärtänyt jazz -soittajien maailmankatsomusta sekavina melodioina. Ja sitä, miksi soolot kuulostivat aina siltä, kuin lapsi saa ensimmäisen kerran soittimen käteensä.

Se olisi silti ollut tumma ja savuinen kapakka, johon hän astelisi soitinkotelo kourassa alkuillasta. Hän olisi lämmitellyt takahuoneessa ja kironnut tekniikkaansa. Ja mikä siinä on, että kaikki parhaat ovat huonoja asiaankuuluvassa tekniikassa? Ehkä minäkään en opettele hengittämään oikein.

[over night

Kävelin huurteisia katuja kotiin. Syksy oli saavuttamaisillaan puutarhat ja ilman. Yöt olivat muuttuneet pimeiksi, niin rauhallisiksi, mutta painostaviksi ei, ei lainkaan. Toisin kuin tunnelma sinä iltana.

Kengät olivat hiertäneet jalkani verille, onneksi se ei erottunut punaisten korkokenkien pinnalta. Nousin takstista ja lähdin, annoin muiden maksaa, en edes hyvästellyt ketään. Kävelin korttelin taa ja riisuin kenkäni. Jalkani koskettivat routaista asfalttia, kylmä kalvoi ruumistani. Kuinka rauhoittavalta tuntuikaan ruumiillinen kylmyys.

Jokakolmannessa katulyhdyssä oli valo, ne heittivät heijatuksensa rikkoinaisesti asfaltille. Koko maailma oli pysähtynyt antaakseen nuoren tytön mielen olla tyhjä tämän kävellessä paljain jaloin kohti kotia.

Huomaako kukaan?

En vieläkään tiedä mitään parempaa kuin lasillinen valkoviiniä ja suklaajäätelöä kyyneleiden valuessa poskia. Utuinen kesäilta itki kanssani ja pudotti armottomasti pionin vaaleat lehdet. Ne kauniin valkoiset ja niin suuret kukat kuolivat silmissäni pelkiksi koruttomiksi varsiksi.

Tämän kesän laulut kertoivat kylmästä, sydäntäviiltävästä sateesta. Miksei kukaan koskaan ikinä muista kuinka kesä on yksinäinen, surullinen ja pimeä? Sadevesien soljuessa puroihin kastellen kengät havahdun toisinaan laskemasta silmiä riikinkukon pyrstöstä. Yritän laskea kuinka monta suolapisaraa ne voisivat vuodattaa hiljaisena kesäiltana juhlien jälkeen yksinäisyyteen.

Viimein valutan viimeiset pisarat lasista ja muutan ne kyyneleiksi. Ja kun vain tuntuu, pakotan itseni itkemään.

Kesäisin unohdan hetkeksi itseni

Keväisin säästin rahaa kauniin kesäpäivän varalle. Kun aurinko herätti kaupunkini kuumaan päivään ja lämpimään yöhön pukeuduin mustaan mekkoon ja puin farkkuliivin ylleni. Kävelin rikkinäisissä tennareissa lähimmälle bussipysäkille ja nousin ensimmäiseen bussiin. Jätin identiteettini jälkeen.

Nousin pois kyydistä, kun tuntui siltä. Kun aurinko oli kivunnut korkealle. Maalasin huuleni ennen astumista ulos kaupungin päivään. Saatoin mennä torille ostamaan mansikoita tai laskemaan kortteleita. Toisinaan ostin uudet kengät jalkaani.

Iltaa kohden olin tutustunut kaupungin katuihin. Kävin ostamassa pullollisen puolikuivaa valkoviiniä ja kävelin rannalle. Tiedäthän nuoret iltaisin, humala saa varautuneista suomalaisista sosiaalisia. Korkokengät kädessä kävelin rantanuotiolle.

Keskustelimme säästä ja yön lämmöstä. He puhuivat ja minä kysyin heidän unelmistaan ja valehtelin nimeni. Aamuauringon ensimmäisten säteiden valaistessa horisontin, nousin ensimmäiseen bussivuoroon joka veisi takaisin luokseni.

Kesänalunajatuksia

Niinä muutamina päivinä ennen koulun loppua, silloin kun kokeet on ohi ja sää on jälleen kylmän tuulinen, etsin kaikki kyseisenä vuonna koulussa tarvitut kirjat ja levitän ne keskelle huoneeni lattiaa. Kymmenen kirjaa matematiikkaa ja kuusi englantia. Ruotsia olen itse käyttänyt vain neljän kurssin verran. Asettelen kirjoja toistensa päälle ja vihkojen väliin. Turhat sivut revin pois ja laitan uuteen kasaan. Rakennan kirjoista torneja kunnes voin kävellä niiden päällä.

Tornin päällä on hyvä katsellä tuulessa tanssivia oksia, jotka ovat viimein saaneet vihreän värin. Jostain niiden seasta vanhan miehen kasvot katsovat koivusta ja muistan, että aioin kirjoittaa uniani valkoiselle ja punaisesta. Ja kaikki tämä oli mahdollista unessa, ja puutarha liittyi siihen myös.

Lukiossa kaksi vuotta ja opitut asiat voi laskea sormilla. Itse opin, että derivaatta on sekä muutos nopeus ja kulmakerroin että määritelmä on raja-arvo; ja että pitkästä matematiikasta voi vaihtaa lyhyeen jopa kolmannen vuoden alussa, eikä se oli typerää; ja että kafkamaisuus on maaimansotien vaikutuksesta kehittynyttä absurdismia.

Harjoitus tekee mestarin

Kun aurinko kultasi taivaanrannan viileän kesäsateen alle. Toiselle puolen horisonttia oli piirretty taivaan poikki kulkeva kaari. Vesi putoili koivunlehdiltä kuumalle asfaltille, jonka tuoksu katosi pian raikkauden alle, kun keltainen pöly kerääntyi lammikoihin. Viimein asetuin selkä valkeaa runkoa vasten ja annoin ruohon kasvaaa ylleni, kun hautauduin piiloon jälleen vuodeksi.

Houreiden kaltaisia unia

Kiskoin peittoa paremmin päälleni, huoneessa ei ollut erityisen kylmä, mutta pehmeässä on mukavampi nukkua. Hän oli noussut jo hetki sitten, mutta en vaivannut itseäni avaamalla silmiäni. Hän lähtisi, heräsinpä tai en.

Hetken kuluttua tunsin hänen painonsa sängyn reunalla. Hän kurottautui herättämään minua ennen lähtöä. "Jää nukkuun, mä tästä lähden. Moikka kulta." Hetken ympärilläni leijui suihkunraikas tuoksu, kun sain suudella hänen pehmeitä huuliaan.

Kuulin oven kolahtavan kiinni, mutten nukahtanut. Vaikka olin heräillyt keskellä yötä hänen vieressään olin aina saanut unen uudelleen. Nyt minut kuitenin saavutti yksinäisyys, enkä voinut tukahduttaa sitä nukahtamalla. Hetken aikaa maattuani hapuilin lattialta savukeaskia. Joskus olisin saattanut polttaa sisällä, mutta tällä kertaa otin sytyttimen käteeni ja sytytin kynttilät kaapin päältä.

Asetuin takaisin makuulle peittojen päälle ja annoin katseeni kiertää huoneessa. Huone jossa olin, ei ollut mitenkään erityisen hieno. Liikaa värejä ja sotkuisia kokonaisuuksia. Kaikessa kaameudessaan se oli sopusoinnussa itsensä kanssa. Minä vain en sopinut sinne. Mutta hyllystä, jossa kynttilät sijaitsivat, pidin.

Koristeet olivat täydelliset juuri sille hyllylle ja huoneelle. Se oli kaikkein kaunein kokonaisuus koko huoneessa. Viherkasvi purppuraisessa ruukussa, punaiset kynttilät sinisissä pulloissa, jopa siihen säilöön laitetut likööripullot sopivat sinne.

Huoneessa oli hämärää, ei siksi että ulkona olisi pimeää, verhoja ei oltu nostettu eikä laskettu kunnolla. Oli vaikea muistaa kummin päin viimeksi oli yritetty. Näin vain pienen kaistaleen lehdettömien puiden oksia, jotka heiluivat tuulessa harmaata taivasta vasten.

Huoneessa kuului kynttilän sihinä, kun se sammui omia aikojaan. Sängyssä makaava tyttö ei huomannut sitä. Hän hengitti rauhallisesti nukahdettuaan vihdoin, toivoen vain, että kun hän heräisi, hänen luonaan olisi juuri lähtenyt henkilö.

To my nameless lover

- Vitun huora! Miks sä teet tätä? Tyhjiä ja täysiä tölkkejä lojui ympäri huonetta. Huoneessa oli hämärä valaistus, ja vain hetki sitten siellä oli kuulunut iloista naurua. Nyt oli täysin hiljaista lukuunottamatta vaimeaa musiikkia taustalla, kaikki odottivat tuon tummahiuksisen tytön vastaavan.
- Paskat bileet, tapan kaikki. Äsken niin täydellinen hiljaisuus huusi nyt jokaisen korvissa.

Viidensadan metrin päässä toinen tummahiuksinen tyttö naurahti tunteellisuudelleen. Hän pyyhki kyyneliäään hihaansa toisen tytön sammuttaessa television ja laittaessaan Titanicin takaisin koteloonsa.
- Nyt mä ymmärrän minkä takia kaikki paljoo tota leffaa, mä aloin poraa melkei heti. Mut kuitenki, mun pitäs varmaa lähtee, kello on jo aika paljon.
- Joo mä saatan sut ovelle.

Kaupungin valot loistivat tummassa yössä, tähtiä ei näkynyt. Maa oli märkä ja kiilteli valoista. Satoi lunta vaikka oli jo huhtikuu. Kaisa käveli hiljaisilla kaduilla. Hän pelkäsi tapaavansa muita ihmisiä, niistä kun ei ikinä tiennyt. Öiseen aikaan ihmiset muuttuivat toisiksi, vaihtoivat persoonaa ja muuttuivat yhtä pimeiksi kuin yö, niin että niitä oli vaikea erottaa varjoista.

Kaupan pihasta kuului askelia. Sofia vilkaisi näyteikkunaa, mutta pääti jättää sen rauhaan. Hän pysähtyi hetkeksi rappusten yläpäähän nojaamaan kaiteeseen.
- Tällä hetkellä ainakin viisi mustelmaa, ja poskessa on haava. Ja jalkaan sattuu vähäsen. Se ämmä tönäs aika kovaa. Sofia nousi ylös ja lähti hoipertelemaan rappusia alas nauraen.

- HEI IHMISIÄ! Sofia huudahti huomatessaan ihmisen edessään. Kaisa oli jähmettynyt peloissaan paikalleen.
- Kerro mulle, minkä helvetin takia nyt sataa lunta. Kaisa ei vastannut.
- Jumala älä nyt helvetti tosissas oo, et huhtikuus sataa lunta! Sofia huusi taivaaseen. Kaisa otti pari askelta poispäin.
- Hei hei! Älä mee, on tylsää olla yksin, Sofia pyysi. Kaisa epäröi edelleen.
- Oikeesti älä viitti olla nössö, jää hetkeks. Sitä paitsi mä tunnen sut. Oltiin kerran jossai samoissa rippijuhlissa tai jotai. Sun nimi oli Katja tai jotain.
- Kaisa.
- Saithan sä äänes takasi, Sofia sanoi voitonriemuisena.
- Kuka sä sitten oot?
- Eerika. Ja nyt kun me virallisesti tunnetaan, eiköhän lähdetä kävelylle?

Ihmisillä on salaisia unelmia, joita he eivät myönnä edes itselleen. Toisinaan he näkevät unia niistä ja toivovat, että jostain järjettömästä syystä he vain saavat unelmansa, ilman mitään työtä. Mutta välillä niin tapahtuu. Se tapahtuu, silloin kuin sitä vähiten odottaa. Siksi haaveilla joiden olomassa oloa ei tiedosta, on suurempi todennäköisyys tapahtua. Minkä muun syyn takia Kaisa lähti tuntemattomaan seuraan?

- ...mulla oli ollut tylsää siel juhlis. Nii päätin sit pitää vähän hauskaa. Nyt ku muistelen nii oli siinä ainaki kolme jätkää ja tais olla yks tyttö joiden kans leikin. Ja sit jollain ämmällä meni hermot, ku sen ja sen kaverin jätkät petti niitä mun kans joten ne potki mut pihalle. Sofia nauroi päälle.
- Mut enhän mä oikeesti mitää väärää tehny, ku jos niiden rakkaus ois ollu aitoo, ne jätkät ei ois ees kattonu mua. Joten oma vikansa, mä vaan näytin niille todellisuuden.
- Mutta en mä kyl tollasta pystyis tekee ikinä, Kaisa sanoi hämmentyneenä.
- No et kai, ku sä oot tommonen kiltti kotityttö, joka ei uskalla edes unelmoida.
- Kylläpäs uskallan!
- Jaa, no mistä sä uskallat haaveilla?

Kaisa pysytteli hiljaa. Hiljaiset unelmat olivat juuri kiteytyneet hänen edessään seisovaan tyttöön. Paljon lyhyemmt hiukset, kuin hänellä itsellään. Kauniisti meikattu, punaista huulipunaa ja tummat silmät. Jopa koru huulessa oli osa hänen toiveitaan. Tyttö oli vahva, itsenäinen ja rohkea. Jopa hienoinen ilkeys ja itsekkyys luonteessa olivat täydelliset. Miten hän oli pystynyt uskaltaa olla yhdessä yössä monen miehen kanssa. ...ja naisen.

- Opeta mut elämään noin, Kaisa pyysi hiljaa.
- Hm?
- Olemaan rohkea. Ettei täydy välittää muista. Tekemään mitä haluaa. Opeta mitä elämä on.
- Hmm, okei... Elämään opit tänä yönä, jos... Ole rohkee, älä välitä mitä muut ajattelee, tee niinku haluat.
- Mitä?? Kaisa pelästyi.
- Just niin. Me ei tunneta, me ei välitetä toisistamme vittuakaan, me ei tulla tapaamaan enää ikinä. Tee mitä ikinä haluat, mä olen sun kans tämän yö.

Kaisa seisoi hämmentyneenä edessään nainen, jonkalaista hän oli aina kadehtinut. Hän oli halunnut olla samanlainen. Ainakin kulkea rohkean naisen vieressä, jotta häntäkin saatettaisiin luulla itsevarmaksi. Ja nyt tuo nainen antoi hänelle luvan olla mitä halusi. Miten outoa. Kaisa epäröi. Oikeastaan hän oli aina haaveillut tästä, mutta nyt hän ei voinut uskoa sitä todeksi.

- Oletko varma, että kaikki on ok, mitä tahansa tänä yönä tapahtuu? Kaisa kysyi anoen rohkeutta.
- Tietenkin. Sä oot kuitenkin sen verran nössö, ettet pystyis satuttaan mua ihan hirveen pahasti, vaikkei sillä edes ois mitään väliä. Mä pidän susta huolen tänä yönä. Mä lupaan olla sun.
Kaisa otti haparoivan askeleen eteenpäin ja suuteli varovasti unelmiensa naista lumisateessa.
- Mä en sit oo rakastunut suhun vaikka tein noin, Kaisa sanoi puolustellen tekoaan.
- Joojoo, ihan ku mä olisin ikinä rakastanut ketään, Sofia vastasi naurahtaen.
- Mutta me voidaan pitää hauskaa tänä yönä.

Sinä yönä tavanneet kaksi tyttöä kävelivät läpi kaupungin katuja yksi toisensa jälkeen. Nauru kaikui märkiä kujia pitkin. Se katkesi vain hetkiksi suudelmiin. Tytöt olivat matkalla ainoaan auki olevaan paikkaan. Sofian kaverin luo sai aina mennä. He koputtivat ovea ja vaalea mies tuli avaamaan ja tervehti Sofiaa nimellä ja kutsui heidät sisään.

- Sofia? Kaisa kysyi. - Sä valehtelit mulle.
- Oho niin taisinkin. Mutta sanoin opettavani kaiken elämästä, elämä on syvältä, ihmiset pettää toisiaan jatkuvasti. Me synnytään kuolemaan, Sofia myönsi olematta pahoillaan. Hiukan häntä harmitti, että nyt hän menettäisi seuransa tältä iltaa. Kaisa kuitenkin tarttui Sofiaa kädestä.
- Mitä sä teet? Sofia kysyi yllättyneenä.
- Life's a bitch, just like you, darling. Me ollaan toistemme tämä yö, älä unohda sitä kuitenkaan.
- Ei käynyt mielessäkään! Pitää opettaa sulle vielä vaikka mitä! Ja alkamatta tunteelliseksi, sä olet aika helvetin ihana nainen.
 - Ja nyt mä esittelen sulle toisen mun favourite tytön. Tässä on Mari-Johanna.

Sofia vei Kaisan olohuoneeseen, jossa oli muutama muu ihminen, ja näytti Kaisalle nurkassa olevaa kasvikokoelmaa. Sofia ojensi Kaisalle tupakan, ei, ei se ollutkaan tupakka. Hän otti myös itselleen, ja sytytti molemmat. Seuraavaksi hän johdatti Kaisan pois olohuoneesta, pois muiden seurasta.

- Mä tapan sut jos kuolen sun takia tähän, Kaisa uhkasi.
- Älä huoli, mä en anna noin ihanan naisen kuolla ilman mua, koska sitten me oltais kuolemankin jälkeen yhdessä.
- Mä kun kuvittelin ettet sä rakasta ketään, ja sovittiin ettei rakastuta toisiimme.
- En mä rakastakaan sua. Ei oikeesti tarvi rakastaa toisiaan ollakseen toisilleen täydelliset.
- Niin riittää, kun on hyvä sängyssä, Kaisa naurahti jännittyneesti.
- Apua Kaisa! Ootpas sä muuttunut paljon tänä yönä! Mutta sä olet ehkä ihan oikeessa.

Sofia katsoi Kaisaa syvälle huuruisiin silmiin ja veti tämän mukanaan sängylle. Kaisa seurasi jännittyneenä ja hämillään Sofiaa. Vasta intohimoinen suudelma sai Kaisan unohtamaan todellisuuden.

Kaisa havahtui hereille pitkän ajan päästä edelleen samassa savuisessa huoneessa. Sofia oli lähtenyt jo, mutta oli tuonut Kaisan viereiselle tyynylle uuden annoksen ja sytkän. Kaisa puhalsi huoneeseen hiukan lisää suloista savua pukiessaan paitaa ylleen. Hetken kuluttua hän lähti olohuoneeseen, jossa ihmiset puhuivat, ja Sofia istui sohvalla.

Kaisa kiipesi Sofian viereen ja nojasi tähän. Hän laittoi silmät kii ja nautti järjestyksettömästä elämästä. Sofia silitti Kaisan hiuksia ja suuteli tätä otsalle.
- Muistathan sä, etten mä vieläkään rakasta sua?
- Tietenkin.

Ovelta kuului koputus. Joku tuntematon mies meni ovelle.
- KYTÄT! hän huusi paetessaan huoneen perälle. Muutama miehistä löysi käteensä aseen. Kaisa avasi silmänsä, muttei liikahtanut. Sofia katseli oven suuntaan, sieltä kuului jotain samansuuntaista mitä elokuvissa sanotaan ennen, kuin ovi potkaistaan auki. Ja hetken kuluttua ovi avattiin. Kuinka tylsää olikaan käyttää vara-avainta. Poliisit astuivat sisään ja alkoivat puhua jotain. Kaisa tai Sofia ei kuunnellut mitään, ei tuntunut tärkeältä tietää muiden mielipiteitä ennen kohtalon täyttymistä.

Huoneessa ollut mies oli selvästi paniikissa ja ampui ovea kohti, ohi meni, senkin typerys. Useita muita laukauksia kuului, myös poliiseilta. Ympäri huonetta kuului tuskanhuutoja. Luodit alkoivat lähteä vääriin suuntiin, tuntemattomat miehet ampuivat mihin suuntaan sattui, ja yksi pakeni sohvan taakse piiloon. Tytöt eivät olleet varmoja mistä suunnasta ammuttiin sillä hetkellä, mutta he molemmat tunsivat lievää painetta rintakehässään. Kaisa kääntyi Sofiaan päin.
- Me synnymme kuolemaan.
- Niin.

Sateen jälkeen

Havahduin sateen hakatessa ikkunoihini. Vilkaisin ulos: tavallisesti niin harmaa kaupunki näytti tänään normaaliakin kylmemmältä. Taivaalla liitänyt harmaa lintu pyrki nopeasti pakoon sadetta ja kurjutta, jota se oli kokenut koko elämänsä. Se päätti jättää kotinsa ja läheä etsimään parempaa paikkaa. Minä puin kengät jalkaani ja lähdin viikkoja kiinni olleesta ovesta ulos.

Kylmät pisarat valuivat hiuksiani pitkin selkääni. Ne putoilivat sormenpäistäni maahan pieniksi lätäköiksi. Kävelin kilometrien päähän pieneen puistoon. Istuin penkille odottamaan ajan kulumista. Olin varmasti lähtenyt aamuvarhaisella: valoisaa oli ollut, mutten ollut tavannut muita ihmisiä. Ja koko tämän ajan oli satanut yhtä rankasti kuin nytkin.

Olin vaipunut jälleen horrokseen; olikohan havaitsemisessani jokin virhe? Viereeni juoksi tummanruskea koira, se kerjäsi rapsutuksia, huomasin sen hädintuskin. Jostain kaukaa kaikui sen omistajan huudot, hyi tuhma koira, ei muiden luo saa mennä! Olinhan minä varmasti sen verran masentava näky, ettei luokseni saanut tulla.

Nousin voivoin ylös puiston penkiltä ja lähdin raahautumaan kotiin. Matkalla huomioin hämärästi kuinka kauas olin kävellyt, tai kuinka kauan matka kestikään. Ilta alkoi hämärtää ollessani kotikadulla. Kadun nimet oli kirjoitettu rumalla harmaalla, niin että ne vaivoin erotti talon harmaasta seinästä. Miksi kevät on aina niin harmaa?

Valuin vettä rappukäytävälle, sinne saattoi syntyä pieni joki. Seisoin oveni edessä tovin, ennen kuin ymmärsin, ettei ovi aukea sitä tuijottamalla. Aloin kaivella avaimia taskuistani. Rypistettyjen paperien, ja tuhriintuneiden valokuvien joukosta löysin kuluneen avaimen joka sopi lukkoon.

Kävelin suoraa kylpyhuoneeseen, revin vaatteet yltäni ja käänsin suihkun kuumalle. Istuin suihkun alla nojaten kylmään kaakeliseinään. Pikkuhiljaa valuin seinän viertä makaamaan lattialle. Kerroin itselleni kauniita satuja nukahtaakseni. Kuinka runollista olikaan itkeä itsensä uneen kylpyhuoneen lattialle?

Heräsin rauhallisesti ja iloisempana kuin olin aikoihin ollut. Sammutin suihkun, onneksi taloyhtiöllä oli kiinteä vesilasku. Jouduin hetken miettimään mistä löytäisin pyyhkeen, koko talo näytti sotkuisemmalta kuin ikinä, sitä ei oltu siivottu viikkoihin. Viimein löysin kaapin perältä ruman pyyhkeen, jota en muuten ikinä käyttäisi. Keitiin kupin kahvia ja menin parvekkeelle istumaan ja ihailemaan sateen jälkeistä viherrystä puissa auringon osuessa pisaroihin.

Savu ei tiivisty ikkunaan.

Hän seisoi ikkunan edessä katsellen kylmää harmaata aamua. Kerrostalon toisesta kerroksesta oli yhdentekevät näkymät. Harmaita taloja, harmaita pihoja, harmaa taivas ja likainen tie. Kuka haluaisi elää täällä?

Naisen ei edes ollut kylmä, vaikka hän seisoi siinä juuri sängystä nousseena, päälleen hän oli pukenut vain muutaman vaatekappaleen, jottei paljastaisi itseään kerralla koko kaupungille. Tai mitä väliä sillä oli, vuoron perään hän kävisi heidät kaikki läpi.

Hänen vieressään lattialla oli miesten farkut, niiden taskusta pilkotti savukeaski. Nainen kaivoi askin ja nosti yhden savukkeen huulilleen. Hän sytytti tupakansytyttimen, muttei tuonut sitä kasvojensa tasalle. Pian hän antoi liekin hiipua ja laski savukkeen ikkunalaudalle. Näin harmaa maailma ei kaivannut yhtään lisää savua.

"Oletko jo hereillä?" kuului miehen ääni sängyltä.
"Mmm" Nainen ei kääntänyt kasvojaan pois ikkunasta.
"On hirveän aikaista, tule vielä sänkyyn" mies aneli toista kertaa. Nainen ei vastannut.
"Kaduttaako sua?" mies kysyi.
"Ei."
"Suuttuuko sun poikaystävä tästä?"
"Ei, se ansaitsee tämän" nainen sanoi kävellessään pois.

Ehkä kirjoitankin vain typeriä haaveita

Olipa kerran typerä pieni kylä. Täysin vahingokssa neiti nimeltä Sixx päätyi sinne. Koulun takia hän joutui jättämään kauniin kaupungin, eikä se edes haitannut häntä. Ulkopuolinen ei voi kuin ihmetellä, miten hän hymyili astuessaan bussiin punaisessa huulipunassaan ja kalliissa hameessaan. Hän oli varmasti kaunein tyttö, jonka Kohtalo oli valinnut.

Koulukin oli typerä, toisen asteen kauppaoppilaitos. Täysin aiheeton paikka taiteilijalle. Kohtalolla oli vain yksi syy tuoda tämä kaupungin lapsi kyseiseen paikkaan. Hänen piti tavata toinen neiti Cliché.Kuten neidin nimestä voi päätellä, hän oli anarkistinen, lapsellinen, typerä, pelokas, itsenäinen, äänekäs ja kaikin puolin käytetty.

Kuinka ollakaan, Kohtalo käyttää vain vanhoja satuja uusilla hahmoilla. Cliché yritti pitää kasvonsa häpeällisessä tilanteessa ja sattui sattumalta lupaamaan Sixxin seurakseen juhliin. Juhliin, joihin käveltäisi Kohtalon mukaan ruusuportista ja kerubit hymyilivät äitelää hymyään katonrajassa.

Sixx laittautui perjantai-iltana samaan hameeseen, jossa hän näytti niin kauniilta ja maalasi huulensa ollakseen täydellinen olematta perfektionisti. Cliché astui varovasti portaat ylös; hiljaa ettei kukaan huomaa. Vastakohtien täydentäen toisiaan kahden tytön sattumanvarainen tutustuminen johti täydellisyyteen, koska kukaan ei pysty kieltämään Kohtaloa.

Sixx poimi edellisestä runosta riikinkukon sulan ja ojensi sen Clichélle. Ja näin he elivät sen hetken onnellisena loppuun asti sillä Kohtalo raiskaa vanhat rakkaustarinat vain lievittääkseen yksinäisyyttään.

240312

[over night

Ja mä kun kuvittelin, että pihalla oli kylmä. Aivan syystä tosin; viimesen viikon oli ollut ainakin -20 pakkasta, tänäkin aamuna. Joten olin varautunut jäätymään luita myöten käveltyäni pihakadulta tielle. Jostain syystä talvi ei puhaltanut jääkylmää huuruaan ympärilleni. Kävelin hiljaista pimeää iltaa kotia kohti.

Se ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun kävelin samat kadut samat risteykset ja samojen talojen ohi, mutta tunnelma oli jollain lailla erilainen. Kirpputorille kääntyvässä risteyksessä oli hankeen kaatunut ostoskärry, johon oli sidottu naru. Sen hakeneille ihmisille tuntui tulleen kiire lähtiessään.

Minua ei kylmännyt yhtään, milloin yö oli viimeksi ollut minulle näin kiltti? Kun kesän viimeisenä yönä juoksin kotiin shortseissa ja talot huokailivat erilaista tunnelmaa? Siitä oli niin kauan. Sillä kerralla talot olivat kuiskailleet haikeita lauseita syksyn kohtaamiselle, mutta samalla ripotelleet yksittäisiä sanoja nauttimaan viimeisestä lämpimästä illasta pitkään aikaan.

Tänään ne latelivat laiskoja sanoja lähdöstä. Olin ymmälläni, mistä ne puhuivat. Katselin tuttuja kulmia reitilläni. Olin kävellyt tätä samaa koivujen reunustamaa katua jo melkein kahdeksantoista vuotta. Ja edelleen ne samat koivut peittivät näkyvyyden tien päähän niin, etten ikinä voinut estää mieleeni nousemasta kuvaa Polusta. Tiedättehän, Tiestä, elämästä.

Asun hiukan erikoisessa kaupungissa, sillä tietystä suunnasta kaupunkia taivaalle kohoaa oranssi hehku. Kesällä se ei näy, eikä sitä edes tarvita. Talvi on sen esityksen ajankohta. Silmillä pystyy erottamaan horisontista tummat puut jotka piirtyvät sitä vasten. Jos olisin tarpeeksi kärsivällinen, pystyisin laskemaan joka ikisen neulasen puiden oksilta.

Yllättäen pysähdyin kotitaloni eteen. Katsoin rauhassa sen julkisivua, kauniita jouluvaloja jotka valaisivat pihaa pimeyden ympäröidessä taivaalta. Silloin yhdyin tunnelmaan. Jonain päivänä, kun tuo suuri valkoinen talo ei enää olisi kotini, minun täytyisi ottaa kuvia tästä reitistä.