Kesäkissa

Ilmassa kaikui vieno kilinä. Se kuului vieressäni kävelevän kauniin tytön käsikorusta. Vilkaisin tytön rannetta. Koru koostui kolmesta hopeasta ketjusta, joista roikkui pieniä metallisia höyheniä.  Nostin katseeni tytön kasvoihin. Hän piti katseensa tiukasti suunnattuna eteenpäin tietä jota kävelimme. 

- Mmm... Miten sun kirjotuksiin lukemiset? kysyin. Hän ei vieläkään suostunut kohtaamaan katsettani.
- Mitä niistä, ihan hyvin kai. Enköhän mä läpi pääse, ja jos menee hirveen huonosti voin aina korottaa keväällä. Tuijotin tytön huulia kuin lumoutuneena. Ah.. miten rakastinkaan niitä.. Ne olivat täydellisen punaiset ja pehmeät.

Näytin varmaan idiootilta tuijottaessani häntä, kävelisin varmaan suoraan puuta päin, jos sellainen sattuisi kasvamaan tien tällä puolella. Hänen sipaistessa tumanruskeat kiharansa pois kasvoilta koru kilahti jälleen. En voinut estää mieleeni nousemasta muistikuvia viime keväältä. Mietin yhdistäisikö hän kilinän samaan asiaan?

Olimme olleet kotonani istumassa puutarhassamme. Kaikki muut olivat lähteneet johonkin, en edes välittänyt tietää minne. Minulle merkitsi vain se, että istuin jumalaisen naisen sylissä. Muistan kuulleeni tuulikellon kilinää yläpuolellamme, ennen kuin ne pehmeät huulet tavoittivat omani. Ja jonkin ajan kuluttua siirryimme sisälle.

Siitä oli jo kauan, kuin viimeksi olin saanut maistaa tuon naisen tuoksua, ajattelin katkerana.

- No tota... Onko sulla jotain muuta kerrottavaa? kysyin.
- Niinku mitä muka? hän penäsi tiukasti.
- Siis... Ihan jotain vaan... Ettei tarvis kävellä tämmöses vaivaantunees hiljaisuudes... Vois jutella vaan jostain... Siit on nii pitkä aika, ku viimeks on juteltu kunnolla.. Kuinka kauan siitä onkaan? sopertelin jotain.
- Joo, onhan siitä hetki. Ei varmaa sen jälkee olla nähty, ku heitit mut sillon pihalle teiltä, muistaks?

Tietenkin minä muistin. Miten hän pystyi kuvittelemaankaan muuta. Minä olin soittanut, ja olimme sopineet, että tapaisimme. Olin suunnitellut kaikkea kivaa valmiiksi. Olin varta vasten ostanut uuden leffan ja irtokarkkeja. Sitä yhtä ihmistä varten. Ja sitten se tuli meille ja ilmoitti, että eiköhän meidän juttu ollut tässä. Ettei se ollut ikinä toiminut, ja että olimme olleet toisillemme vaan viihdykettä, jotain tekemistä yksinäisiin kesäpäiviin. Tietenkin suutuin toi pahasti. En ollut ikinä ollut rauhallinen ihminen. Huusin sille, haukuin sitä ja käskin sen lähtee, eikä tulla koskaan enää takaisin. Helvetin huora. Ja minä olin valmis maksaan vaikka mitä siitä huorasta.

- No, niin... Mut sä ansaitsit sen. En suostunut myöntämään, että olin halunnut hänet takaisin samalla sekunnilla, kun paiskasin oven kiinni hänen naamansa edestä.
- No en menis sanoon.. Aika lapsellista se oli mun mielestä. Mikä hän nyt oli minulle valittamaan, itsehän hän halusi erota. Jättää minut. Lopettaa kaikki, kun itse jo suunnittelin tulevaisuutta uudessa asunnossa. Sitä paitsi, vihasin lapsellisia ihmisiä.

- En mä ole lapsellinen.
- Joo et niin. Mutta aika ajattelematon silti.
- Ite oot ajattelematon! Sä olit se joka jätti mut, ilman mitään syytä. Me rakastettii toisiamme, meillä meni hyvin. Ja sit sä vaan päätit, et joo nyt tää vois loppua. Sä käytit mua, leikit mun tunteilla!
- Sä tiedät ihan yhtä hyvin kuin mä, että mikä meni vikaan. Sä et osannu olla aikuinen, riitelit koko ajan porukoittes kans ihan lapsellisista syistä. Sit sä kiukuttelit mulle siitä vaikka kuinka kauan, vaikka mä en ollu tehny mitään. Se olit sinä, joka alotti kaikki riidat, muistatko? Sä raivostuit siitä, että mä en soittanu sulle tarpeeks usein, et itekää ihan hirveesti osottanu halua soittaa mulle. Sä oot yks ongelma, en usko et kukaan jaksaa sua ikinä.
- OO HILJAA!! SÄ ET TIEDÄ MISTÄÄN MITÄÄN! MINKÄ TAKIA ME EES PÄÄTETTIIN NÄHDÄ NYT??
- Seki oli sun ideas! Sulla oli kuulemma niin ikävä mua, muistatko kun soitit? Halusit nähdä ja ehkä toivoit, että kaikki menis hyvin ja palattais yhteen, mut ei. Taas me päädyttii vaan riiteleen.
- Oo nyt vittu jo hiljaa, saatanan kusipää! Mä vihaan sua.
- Okei. Miten vaan. Ei mua häiri se ettei me olla väleissä.
- EI MUAKAAN!!
- Hyvä sit! Mä lähden. Sen sanottuaan, mun unelmien nainen kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään nopeasti takaisin päin.

Mä jäin seisomaan siihen. Kirosin tyhjyyteen, ehkä joku koiraansa lenkittävä mummo kuuli jossain, ja jupisi itsekseen huonosti käyttäytyvistä nuorista. Lähdin kävelemään samaan suuntaan kuin hän oli lähtenyt. En seurannut häntä, en. Silti lähdin kävelemään poispäin kotoa.
 

- Tuu takas, mä rakastan sua... Valitin hiljaa. Painoin katseen maahan kävellessäni, ja huomasin maassa korun. Saman korun, jonka ääni muistutti minua tuulikellosta. Poimin sen maasta ja huomasin, että yksi höyhen oli irronnut. Katsoin ympärilleni, sitä ei näkynyt missään. Laitoin korun käteeni, enkä voinut estää pientä surullisen haikeaa hymyä nousemasta kasvoilleni.

231011