Tä on kyllä ihan vammanen, eikä tässä ole edes päiväystä.

Heräsin aamulla päänsärkyyn. Aivan kuin oisin ollut juomassa eilen illalla pitkäälle aamuun asti. En ollut, oikeesti. Vaikka se olisi ollut joskus aivan tapaistani. Eivät vanhat tavat minua vielä kiinni saaneet. Onneksi, en halua takaisin siihen helvettiin.

Nyt oli jotain muuta. En varsinaisesti ollut kipeäkään. Hetken piti palautella eilis-illan muistikuvia kivun alta mieleen. AAAAAAAAAAAH! Nousin istumaan vieraassa sängyssä. Pelokkaasti hain katseella tavaroitani, jotain tuttua johon tarttua. Löysin laukun sängyn vierestä, ja kaivoin tupakat esiin. Ihan sama, ei sisällä saanut polttaa, nyt piti vaan. 

Nikotiinin täyttämät suoneni, saivat oloni hieman rauhoittumaan. Katselin huoneessa ympärilleni. Huone oli siisti, jos ei katsonut tyynyä; huonekaluja oli vain vähän, kaikki oli minimalista, ihan siisti ja kaunis yleisilme. Seinällä roikku peili, ainoa asia mikä sai huoneen näyttämään epäsiistiltä. Ei muuten mitään, mutta katsoessani itseäni peilistä, totesin ettei tämä huone millään voinut kuulua veren peittämille kasviolleni. Ei se kuulunutkaan. 

Kosketin varoen nenääni ja silmäkulmaani. Molemmat olivat tumman veren peitossa. Samaa väriä löytyi tyynystä. Etsin käsiini siististi viikatun pyyhkeen kaapista, ja pyyhin sillä varoen kasvojani. Tällä naamalla vastustajani saisi nyrkkeilystä kultamitalin. Olin yrittänyt laittaa vastaan, mutta heti aluksi oli käynyt selväksi, ettei korkokengillä 166cm pituisen tytön ollut mahdollista voittaa samanverran leveyttä omaavaa miestä. 

Siitäkin miehestä oli kauan. Itse asiassa, sitä miestä ei ollut ikinä ollut. Oli ollut toinen, aikaisempi jätkä, joka oli kuulunut helvetilliseen elämääni. Siihen menneisyyteen, kun en ollut vielä löytänyt itseäni. Olin päätynyt miehen luo paetessani. Mies oli vastenmielinen alusta asti, mutta jatkoin vain silti. Yritin pakottaa itseni olevan jotain muuta kuin mitä tunsin. En uskaltanut kohdata itseäni. 

Lopulta olin kohdannut itseni rehellisesti, ja jättänyt miehen. Ei se niin vai ollut onnistunut. Lopulta päästäkseni eroon hänestä lopullisesti, lähdin kaupungista. Muualla aloitin rehellisen elämän. Tai uuden, ei se rehelliseksi heti muuttunut. Tietenkin uusi kaupunki ja elämä saivat minut lukkiutumaan päiviksi asuntooni, mutta lopulta ulkona kaikki oli muuttunut paremmaksi. 

Eilis-ilta ei ollut kuulunut suunnitelmiin. Meidän ei pitänyt enää ikinä tavata. Meidän ei pitänyt tavata niin että hän näkisi uuden rinnallani. Ei ikinä. Näin kävi. Kieltävää vastausta ei hyväksytty. Muutostani ei hyväksytty, minkä takia nyt pyyhin tässä kasvoiltani verta. 

Siinä tutkiessani uutta ulkonäköäni kuulin kuinka asunnon ulko-ovi aukesi. En tehnyt elettäkään liikkuakseni äänen suuntaan tai paetakseni. Keittiöstä kuului kolinaa, joku nosteli tavaroita hyllyille. Askeleet kulkivat ympäri asuntoa. Pitikö minun olla täällä? Olinko väärässä paikassa? Tiesikö hän, että hänen asunnossaan oli jotain joka ei kuulunut sinne?

Askeleet lähestyivät suljettua ovea. Oven kahva laski, ja tummaan ja tunkkaiseen huoneeseen pääsi livahtamaan hiukan valoa ja ilmaa. ”Olet hereillä” sanoi soinnukas ääni. Nainen istui viereeni ja halasi minua tiukasti. ”Maistut taas tupakalle” hän sanoi nyt silittäen hiuksiani.