Oliko se koskaan ollut helppoa? Tuskin, miksi olisikaan?
Nostin kädet ylös niskaan, ja asetuin kauniisti kohti ikkunaa. Tiesin
asetelleeni itseni kauniisti; katse hienoisesti lattiaan, kasvoilla terävän
unelias ilme. Tiesin olevani silloin jonkun jumala. Harmi vain, että kukaan ei
tulisi koskaan näkemään minua kauniina.
Lapsena minun kerrottiin olevan kuin keijukainen. Lauloin
kuin enkeli. Olin kuin perheen pieni haltija, taioin kaiken hyväksi. Uskoin
heitä, tietenkin, lapsi ei ajattele, lapsia ei uskota. Mutta paljon myöhemmin,
täysin häpeilemättä, minulle kerrottiin, ettei keijuja, enkeleitä tai
haltijoita ole olemassa.
Silloin lopetin uskomisen. Mikään ei ole totta. Mitään ei
kannata uskoa. Keneenkään ei kannata luottaa.
Jos joskus vaivun turvallisuuden tunteeseen ja luotan johonkin, ja
jälkeenpäin minut huomaan tulleeni petetyksi, lupaan ampua sen, kuka on siitä
vastuussa.
Vuodet kuluivat, en luottanut kehenkään. Viilsin pahan oloni
muihin. Lupasin, etteivät he tulisi koskaan parantumaan. He saivat kokea pahan
oloni. Lupasin, pidin lupaukseni. Mutta kukaan ei voinut todistaa sitä. Eikä
tarvinnutkaan, en ollut muiden.
Nyt seison tässä. Ikkunan edessä. Olen jonkun jumala. Ylin
pyhimys.
Kerran joku teki pahimman mahdollisen virheen. Hän kertoi
minulle, että olin hänen jumalansa. Koruttomia sanoja, jotka silti helisivät
korvaani niin kauniisti. Tiesin, että sanat ovat kuin lasia: ehjänä kauniita,
särkyessään satuttavia.
Sadistisen mieleni vaistot heräsivät. Jälleen. Minun oli
mahdollisuus tuudittaa tämä henkilö rauhan suojaan. Ja juuri hänen ollessa
nukahtamaisillaan syleilyyni hän huomaisi terävän veitsen kädessäni. Sen saman,
jolla olin vuodattanut jo niin monta elämää kuiviin. Aina he pelästyivät
veistäni, pyrkisivät karkuun ja sain asetettua veitsen kauniisti heidän
selkäänsä.
Tämä kerta oli erilainen. Huomasin hänen luovan minuun
pienen katseen ja ottavan veitsen minulta pois. Annoin hänen tehdä sen.
Yhtäkkiä olimme vaihtaneet osia. Minä vaivuin uneen hänen lämpimässä sylissään.
Näin unta unelmista ja taivaasta. Haistoin jälleen, niin pitkän ajan takaa,
jotain muuta kuin metallin katkun ja mätänevän lihan. Olo oli kuin lapsella,
joka uskoo satuihin.
Aamu alkoi sarastaa, se heitti kultaiset, onnelliset
säteensä päällemme. Valo tanssi silmäluomieni takana ja sai ruumiini jälleen
elämään. Herättyäni huomasin rikkoneeni lupauksen. Joten asian korjaamiseksi: ammuin hänet.
231011
tä on ihaaaana :33 ♥
VastaaPoistaawww :3 kiitos ^^ ♥
VastaaPoistaVaikuttava. Yritän jatkuvasti tulkita sua tän läpi mutta en tiä onko se kannattavaa. Se meni jo muodista. Eikä se toimi.
VastaaPoista